1. LU(UK)KU- Kultavisiirejä ja fakseja
Miehistön, tai siis katiston, lähes kaikki jäsenet olivat jo nukkumassa, tai ainakin toivoivat olevansa nuokkuessaan monitorien satunnaisesti vilkkuvien valojen ääressä keskellä tyhjää avaruutta.
Tai ei niin tyhjää, olivathan he törmänneet siellä ennenkin kaikenlaiseen, jopa aivan galaksien laidoilla matkatessaan. Avaruudessa tapahtui aina, silloinkin kun luuli olevansa keskellä tyhjää, oli huomattavasti todennäköisempää, ettei vain ollut ehtinyt huomata kaikkea ympärillään riehuvaa mekkalaa sen tapahtuessa niin nopeasti. Jotkut tapahtumat vaikuttivat taas meidän silmistä katsottuina niin pieniltä, ettei niihinkään juuri osannut kiinnittää huomiota. Planeettainvälisessä pölyssä kuhisi jatkuvasti kosmisia
ranidaeita ja muita kolmivarpaisia hyppijöitä, jotka silloin tällöin liimautuivat ohi lipuvien aluksien kylkiin ja ikkunoihin peittäen pahimmillaan koko näkyvyyden. Pahimpia kaikista olivat kuitenkin gekot, joiden irrottaminen täytyi aina suorittaa manuaalisesti, sillä lasinpyyhkijät eivät niihin tehonneet: ne vain tarrautuivat kiinni niihinkin, kuin se olisi ollut niistä kovinkin lystiä. Huipputeknisten ratkaisujen sijaan lähetettiin katti luudan tai gekkokolan kanssa urakoimaan. Eikä ollut poikkeuksellista sekään, että gekko tai pari salamatkustaisi huolimattoman katin painepuvun sisässä mukaan alukseen, minkä jälkeen ei menisi kuin viikko tai kaksi kun gekot salakavalasti alkaisivat jakaantua ja täyttäsivät koko aluksen tahmaisilla näpeillään. Avaruus oli täynnä gekkojen kaltaisia
uhkia, minkä vuoksi katistossa täytyi aina olla teräviä silmäpareja valveilla.
Yövahdissa tänään olivat tuttuun tapaansa Jutta ja Pete, turvallisuusosaston pääkatit. Tosin terävimmistä päästä he eivät olleet, he lähinnä tuijottivat monitoreita haukotellen ja Jutta pelasi mobiilipeliä, josta Pete ei ymmärtänyt mitään. Valo heidän yllään oli kalpea ja sirisi ilmaston huminan päälle. Kuului hiljaista naputusta:
’’Jutta, leijuta se dominolaatikko tänne’’, Pete telefaksasi kollegalleen.
’’Se on jo sulla’’, Jutta faksasi takaisin.
’’
Aa-a’’, Pete sanoi ja kurotteli keksilaatikkoon huomaamatta kojelautaan syttyvää merkkivaloa, joka merkitsi ruuman oven olevan auki.
Miopod sulki teräsoven hiljaa ja ähkäisi sen painosta. Oven kolahdettua kiinni hän herkisti korvansa pystyyn kuullakseen, olisiko kukaan tulossa hänen peräänsä. Hän malttoi pysyä paikallaan kolme ja puoli sekuntia, kunnes hihkui täpinöissään: ’’
Vihdoin!’’
Hän tiesi ruuman olevan täynnä vanhoja elektronisia laitteita, pelejä, äänitteitä, ja jopa videokasetteja. Koko katiston historia oli sysätty yhteen tilaan. Eikä ruumaan siksi päästetty kuin erittäin asiantuntevia katteja, jollainen Miopod
ehdottomasti oli... ainakin omissa kirjoissaan. Todellisuudessahan hän oli försti, joka oli kyllä kunnioitettu katiston jäsen, mutta hänelle ei silti oltu suotu lupaa kajota kulttuurillisesti merkittäviin kohteisiin... Mutta ei kai kukaan saisi tietää, jos hän yön pikkutunneilla napsauttaisi autopilotin päälle ja katoaisi hetkeksi henkilökohtaisten intressiensä pariin.
Miopod hiipi ohi rakettiprototyyppien, hylättyjen syklotronien ja muiden käsittämättömien tieteen merkkipaalujen ohitse. Mitä syvemmälle hän käveli, sitä pimeämmäksi ruuma kävi. Hän joutui käyttämään valonaan öljylamppua, sillä kaikkien sähkövalojen käytöstä syttyisi aina merkkivalo valvomon kojepöytään, josta turvallisuusupseerit huomaisivat sen hetkessä... ainakin teoriassa. Öljylampun valossa ruuma näytti mysteerisemmältä kuin se todellisuudessa olikaan. Miopod tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan. Hän oli odottanut tätä kauan. Vanhat koneet olivat aina kiehtoneet häntä... Ja jokin ruumassa veti häntä puoleensa. Hän muisti kuinka hän jo pikkukattina oli kurkistellut aluksen kaikkien ovien avaimenrei’istä. Ja kuinka ruumassa oli jotain... kerta kaikkiaan maagista. Metalliset osat ja näyttöpäätteet hohtivat tähtien valossa, ja olipa hän kerran ollut näkevinänsä siellä jopa vanhan avaruuspuvun, jonka täytyi kultaisesta visiiristään päätellen olla niitä ensimmäisimpiä: nykyään silmiä suojattiin ei-niin-näyttävillä mutta huomattavasti taloudellisemmilla foliolaseilla.
Miopod puri alahuultaan ja kohotti öljylamppua nähdäkseen paremmin katonrajaan kirjoitetun varasto-osion nimen:
TIETOKOJEET
’’Jes!’’, Miopod ajatteli ja laski lampun maahan. Hän oli aina pohtinut, mitä vanhat koneet pitäisivät sisällään. Mutta ’’asiantuntijat’’ olivat kertoneet vanhojen käyttöjärjestelmien olevan kirottuja ja grafiikkojen sulattavan nykyaikaan tottuneiden kattien silmät. Miopod katseli koneita jännittyneenä. Hän olisi tahtonut samantien pistää käyntiin kaikki kerralla, mutta pelkäsi, että asiantuntijoiden sanoissa olisi jotain perää. Siispä hän tyytyi aluksi pyyhkimään koneiden pinnoilta pölyjä, ja luki niiden vierailla fonteilla kirjoitettuja nimiä: Asus, hp... vai dy? Hän ei ollut varma kumminpäin se oli tarkoitettu luettavaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä mysteeriä sen pidempään, kun aivan perällä oleva suuri, valkoinen laatikkomainen kone varasti hänen huomionsa. ’’Woah’’, Miopod henkäisi ja käveli kapistuksen luokse hypnotisoituneena. Hän painoi virtanappia lumoutuneena, mutta hänen pettymyksekseen mitään ei tapahtunut. Sitten hän havaitsi koneen takaa lähtevän kömpelön oloisen häntää muistuttavan asian’’...Tästä ei voi seurata mitään hyvää’’, hän ajatteli ja iski johdon pistorasiaan.
’’
DIDIDIDI DII DII’’ valvomossa räjähti hälytysbiisi soimaan niin, että Pete oli tipahtaa tuolilta.
’’M-mitöh’’, hän katseli ympärilleen kummastuneena. Kaiuttimista alkoi kantautua särisevää laulua:
’’
♫ Tiedän, että tietokoneet täysin hallitset... mut miksi arkailet, sä näyttää tunteitas ♫ ’’
’’
Ei voi olla’’, Jutta parahti, ’’Joku käynnisti Windows 2000:nen’’
’’Lähetän erikoisyksikön asialle’’, Pete sanoi ja käynnisti korvamikkinsä.
(lukumusiikkia)Miopod heristeli korviaan varautuneena, muttei kuullut mitään. Hän huokaisi helpotuksesta ja hätkähti hieman valon sytyttyä koneeseen. Näyttö valahti valkeaksi ja hän joutui ottamaan pari askelta taaksepäin valon ottaessa hänen silmiinsä. ’’Äh’’, hän peitti silmänsä pikselien kirvellessä niitä. Näyttöön ilmestyi latausruutu ’Microsoft Windows 2000’’.
’’2000? Siitähän on jo... 212 vuotta’’, Miopod pohti. Nyt latausruudun viereen ilmestyi neljästä eri värisestä neliöstä muodostuva merkki, jossa oli jotain hyvin väkivaltaista. Alkeisteknologiaan tottumaton Miopod joutui peittämään silmänsä jälleen. Hän kirosi asiantuntijoita mielessään ja peruutti sokeasti törmäten johonkin, jota hän jo hetken luuli katiksi ja kirkaisi. Kääntyessään ympäri hän näki kuitenkin, ettei kyseessä suinkaan ollut katti... vaan avaruuspuku.
’’Turvallisuusupseeri Pete tässä hei... Käykääs pojat tutkimassa ruumat, niin, siellä on saattanut lähteä Windows 2000 käyntiin... Juu, foliolasit mukaan. Älkääkä kompastelko sitten johtoihin, minä olen monta kertaa kattikokouksessa vaatinut niiden johtojen kierittämistä siistiin nippuun, mutta’’, Pete jaaritteli mikkiin, kunnes Jutta painoi omansa päälle ja tuli mukaan linjalle: ’’
LIIKETTÄ tämä ei ole mikään paloharjoitus!!’’
Miopod katsoi edessään olevan avaruuspuvun kultaisena hohtavaa visiiriä ja tunsi oivalluksen iskevän samantien. Hän kiersi puvun kypärän irti niin että loput puvusta valahti lattialle. Hän pisti kypärän, joka oli hieman liian suuri, päähänsä, nielaisi ja kääntyi takaisin konetta kohti. ’’Hahaa!’’ hän huudahti havaitessaan visiirin toimivan: windows ei enää särkenyt hänen silmiään.
Nyt tietokone vaati salasanaa. Helppo nakki. Miopod tonki taskustaan kannettavan minikvanttitietokoneen, joka analysoi koneen kiintolevyineen murtaen kryptoanalyyttisen mysteerin sekunnin murto-osassa. ’’Se kävi äkkiä’’, Miopod ihmetteli. Yleensä algoritmilla meni vähintään kaksi sekuntia käydä läpi kaikki salasanamahdollisuudet. Koneen näytölle muodostui merkkijono:
KATTILA1
’’No jo on salasana!’’, Miopod pöyristyi ja pudisti päätään. Selvästikään tietoturvallisuus ei ollut päivän kuumin sana 200 vuotta sitten. Kone latasi taas käsittämättömän kauan, kunnes näyttö muuttui täysin siniseksi ja sen alaosaan ilmestyi kuvakkeita. Miopod arvasi päässeensä nyt aloitusnäyttöön. Primitiivisyydestään huolimatta se muistutti etäisesti hänen kvanttikonettaan. Koneeseen liitetty osoitinlaite tuntui hyvin epäluonnolliselta ohjausmekanismilta, sillä hän oli tottunut katseella ohjattavaan kursoriin. Hän kuitenkin oppi pian, että kuvakkeen valitseminen tapahtui tassulla liikutettavan laitteen vasenta puolta napsauttamalla. Keskellä olevaa rullaa hän ei tohtinut käyttää. Se näytti vaaralliselta. Miopod luki tiedostojen ja ohjelmien nimiä arvioivasti, ja hänen katseensa pysähtyi riville, jossa luki jotain, mikä kuulosti hänestä täysin järjettömältä:
KATTILAN JOULU
’’Mikä ihmeen kattila? Tai joulu?’’
Yhtäkkiä ylhäältä kantautui kolinaa, tai niin Miopod oli kuulevinaan.
’’Äkkiä nyt...’’, hän mutisi odottaessaan tiedoston avautumista.
Kolina yllätti taas. Miopod nielaisi. Hän näki oven raosta taskulampun heijastuksen.
’’
Älä suutu, Windows’’, hän kuiskasi vetäessään johdon seinästä.
Näyttö välähti ja koneen humina vaimeni. Ruuma pimeni täysin.
