LU(UK)KU 12 - Ilta ennen lähtöä
Retkikuntalaiset olivat viimein saaneet pakattua kaiken tarvitsemansa, eikä sir Renakillakaan ollut enää valittamista - vaikka Miopod sitten olikin ottanut joulukorttinsa mukaan. Tämä oli heidän viimeinen iltansa Kattilassa ennen matkalle lähtöä, ja katit olivat heittäneet jo hyvästit jo lähes kaikille - kaikille, paitsi eräälle jota he eivät olleet nähneet sitten joulukuun ensimmäisen päivän.
’’Minua vähän huolestuttaa’’, Pete mutisi istuessaan linnan suuren salin penkillä. Koko retkikunta oli kutsuttu viettämään juhlia heidän matkansa kunniaksi, ja samoin kaikki muutkin kattilaiset olivat olleet tervetulleita linnaan. Puheensorina kävi kiivaana: siellä täällä huhuttiin vuorten takana olevasta aarteesta että enneunista, jotka toteutuessaan voisivat koitua koko retkikunnan kohtaloksi.
’’Retkikö? Äh, hyvin se menee’’, Jutta vakuutteli ja seurasi juhlan menoa tarkkaavaisella katseellaan. Salin keskelle oli hilattu jostain valtavan kokoinen joulukatti, joka hohotti mekaanisella äänellään ’’Mau mau mau!’’. Sen oli tarkoitus olla hieno ja suloinen, mutta Jutta piti sitä lähinnä karmivana - ja muutkin näyttivät pysyttelevän kaukana siitä.
’’Sekin... Mutta enemmän minua huolestuttaa, missä Rapu on’’, Pete huokaisi ja tuijotteli retkisaappaitaan. Jutta hymyili murheellisesti ja taputti ystäväänsä olalle.
’’Kyllä hän vielä tulee, älä huoli’’, hän sanoi, vaikka häntä itseäänkin vähän mietitytti, mitä oikein oli voinut tapahtua.Yleensä he näkivät Arabellaa - tai Rapua, kuten häntä kutsuttiin - melkein joka päivä, mutta nyt tuota ei ollut näkynyt edes kahvilassa.
’’Tule, mennään hakemaan herkkuja’’, Jutta sanoi ja yhdessä he lähtivät kohti noutopöytää, jossa tuntui olevan aina vain enemmän ja enemmän ruokaa. Yhtäkkiä jostain salin edustalta kuului lasinkilinää ja kaikkien katseet kääntyivät Candypompomiin päin.
’’Kilikilikili KRÄKS’’, kuului juomalasista, jota Candypompom kilisytti lusikallaan - vähän turhankin lujaa, siellä se sirpaloitui ja putosi lattialle.
’’Kröhömhömhöm’’, Kuningatar yski arvokkaasti ja siirtyi pois lasinsirpaleiden tieltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
’’Teidät on kutsuttu tänne juhlistamaan tulevaa retkeä, josta toivon mukaan on tuleva löytörikas ja mieltä avartava, niin tieteellisesti kuin myös taloudellisesti merkittävä, hassun hauska ja kunniakas, ihmeellisen loistavan mahtavan jouluinen, hieno ja kaunis, vauhdikas sekä taianomainen, ylimaallisen loistelias, salaperäisyydellään lumoava...’’
Jutta vilkaisi rannekelloaan. Puheen ensimmäinen lause oli kestänyt jo kaksi minuuttia.
’’...kattimaisen kivaisa sekä kaikin puolin upea ja loistelias seikkailu.’’, Candypompom lopetti lauseen viimein ja veti henkeä, ennen kuin aloitti puhumisen uudestaan: ’’Profeetat ovat suurimmaksi osaksi ennustaneet retken sujuvan mainiosti’’, tässä välissä Jp tuhahti ja pyöritteli silmiään, ’’...ja ainoa murheemme on, kuinka urhoolliset retkikuntalaisemme jaksavat kantaa meille niin paljon tuliaisia, mitä heillä tulee olemaan tuotavanaan.’’
Joku viittasi. Candypompom katsoi viittaavaa kattia hetken hämillään - yleensä kysymyksiä ei esitetty kesken hänen puheidensa, mutta hän myöntyi nyökkäyksellä ja antoi katille puheenvuoron.
’’Entä Rebin uni? Se on kuuleman mukaan ollut aivan kauhistuttava!’’, katti huomautti ja muut hänen ympärillään nyökkäilivät ja mutisivat myötäilevästi. Puheensorina uhkasi taas yltyä, mutta kuningatar kohotti tassunsa hiljaisuuden merkiksi.
’’Unet ovat vain unia, höpsöt kattiset. Reb on todennäköisesti ollut vain hyvin innoissaan ja jännittynyt matkasta, mutta minä vakuutan, ettei huoleen ole mitään aihetta’’, Candypompom lausui rauhoittavaan sävyyn.
’’Muita kysymyksiä?’’, hän erehtyi kysymään - ja samantien koko salillinen tassuja nousi ilmaan. Ennen kuin Candypompom ehti järkytykseltään vastaamaan yhteenkään kysymyksistä, kantautui jälleen huomiota herättävä ääni, mutta tällä kertaa salin perältä.
Linnan valtavat pariovet raottuivat vähän. Niin vähän, ettei sitä kaukaa meinannut edes erottaa. Mutta vanhojen saranoiden närkästynyt narina täytti kaiullaan koko salin, jonka jokainen katti tuntui vetävän henkeä sinä hetkenä. Kaikki tuijottivat ovelle jännittyneinä. Oliko ovella kenties tonttu tai peräti joulukissa, vaiko kauhistuttava hirviö, jollaisen vuorten takana huhuttiin olevan. Se ei voinut olla kukaan kattilaisista, sillä kaikki olivat jo salissa, kaikki paitsi....
’’Rapu!’’, Pete huudahti ja juoksi samantien ovelle Jutta perässään. Oven suussa haukotteli katti väsyneen näköisenä.
’’Missä ihmeessä sinä oikein olet ollut?’’, Pete ja Jutta kysyivät yhteen ääneen. Rapu räpsytteli utuisia silmiään ja vastasi:
’’Nukkumassa.’’
’’Nukkumassa? Koko tämän ajan?’’
Rapu kohautti olkiaan: ’’Minua väsytti hei’’
’’Senkin höpsö, me oltiin tosi huolissaan!’’, Pete valitti, vaikkei oikeastaan osannutkaan olla vihainen.
’’En tiennyt, että ravutkin nukkuvat talviunta’’, Jutta naurahti: ’’Tule, mennään pois oven suusta, kaikki tuijottavat meitä.’’
’’Okei’’, Rapu sanoi ja haukotteli vielä kerran.
Koko illan he kahvittelivat, höpöttivät ja juhlivat. Rapu ja Pete tappelivat siitä, oliko sanottava ’’PAARDIT’’ vai ’’PILEET’’, ja he olisivatkin varmaan kiistelleet koko illan ellei Jutta olisi tullut väliin. Pete ja Jutta selostivat kaiken tapahtuneen Ravulle, joka kuunteli korvat höröllä ja kulmat koholla.
’Retkelle?’’, hän ihmetteli kun Pete ja Jutta kertoivat retkikunnasta, ennustuksesta ja vuorten takana olevasta aarteesta.
’’Nii-in’’, Jutta sanoi.
’’Tule mukaan! Reb jäi pois, joten sinä voit varmasti tulla tilalle!’’, Pete ehdotti innoissaan.
’’Hmm. Okei, voin tulla jos jaksan’’, Rapu vastasi.
’’Mutta sinähän nukuit vasta ties kuinka monta päivää!’’, Jutta ihmetteli.
’’Niin, mutta kun minua nukuttaa yhä’’
’’Senkin karhu!’’, Pete huudahti.
’’...Mikä?’’, Rapu kysyi lievästi hämmentyneenä.
’’Karhu. Karhut nukkuvat talviunta’’, Pete sanoi sen kuuloisena ettei olisi ollut kuitenkaan aivan varma asiasta.
’’Siilit nukkuvat myös talviunta’’, Rapu innostui.
’’Sitten olet siili’’, Pete päätti.
’’Olisi kiva olla siili’’, Rapu höpötti: ’’Tiesittekö, että siilien evoluutio päättyi 15 miljoonaa vuotta sitten?’’
’’Ole jo hiljaa niistä sinun siileistäsi!’’, Pete sähähti.
’’Mutta kun ne ovat täydellisiä!’’ Rapu selitti haltioituneena ja ajatteli selvästi päässään siilejä - tai Alex Turneria, josta tuo oli aina vähintään yhtä haltioitunut.
Juhlat jatkuivat pitkälle yöhön, mutta lopulta tuli aika, jolloin jokaisen pienen kattilaisen oli lähdettävä kotiinsa.
’’Heippa Rapu! Oli kiva nähdä!’’, Pete ja Jutta heiluttivat tassujaan Ravulle, jonka koti oli vastakkaisessa suunnassa. Rapu vilkutti takaisin lapasten peittämillä tassuillaan ja lähti kulkemaan tuttua tietä kohti omaa kissankoloaan, jossa hän asusti. Oli pimeää, mutta kuu valaisi juuri sen verran, että hän saattoi nähdä mihin astella. Toki hän olisi osannut kotiinsa vaikka silmät kiinni, mutta koskaan ei voinut olla liian varovainen esim. legojen suhteen. Lopulta Rapu saapui oman talonsa hienon, punaisen ulko-oven eteen.
’’Voi säätutka!’’, Rapu kirosi huomatessaan unohtaneensa avaimensa sisälle - jälleen kerran.
’’Ei kai auta muu kuin mennä ikkunasta’’, Rapu tuumi ja kiipesi ylös parvekkeelle liukkaita tikapuita pitkin. Hän raivasi tavaroita edestään ja lopulta onnistui ninjailemaan ikkunalle, josta hän sujahti sisälle omaan, lämpimään huoneeseensa.
’’Ole hiljaa!’’, Rapu sähähti lämpöpatterille, joka jostain syystä piti aina aivan kauheaa ääntä. Patteri ei vastannut. Rapu huokaisi ja ripusti kaulaliinansa ja takkinsa naulakkoon. Lapaset hän työnsi takin hihaan, ja sitten hän riensi kellariin, jossa oli Rosenlew-merkkinen pakastin. Rapu ei pitänyt pimeästä, kylmästä kellarista, joka oli täynnä salamurhaajia (tai niin hän ainakin luuli), mutta hänen oli käytävä siellä saadakseen jäätelöä tai pakastevadelmia, jotka molemmat maistuivat hänelle oikein hyvin.
Iltapalan syötyään Rapu haukotteli ja päätti mennä takaisin nukkumaan. Ehkä hän huomenna jopa lähtisi mukaan sille retkelle, josta Jutta ja Pete olivat juhlissa hänelle jotain höpöttäneet. Ihan hauskalta se kuulosti, tiedä vaikka hän törmäisi matkalla Alexiin. Rapu sujahti Arctic Monkeys-lakanoihinsa ja sulki silmänsä. Sänkynsä vieressä hänellä oli ruotsalainen kasvikirja, joka oli hänen ainut turvansa ja aseensa vihamielisiä lukkeja vastaan.
’’Jaahas’’, Rapu huomasi ajattelevansa unessaan. Hän näki unia aika usein, ja ne olivat toinen toistaan aina vain kummallisempia. Tällä kertaa hän oli päätynyt keskelle ei mitään. Tai tarkemmin sanottuna keskelle loputonta lumihankea, jossa hän makasi. Jostain syystä hän oli kuolemanväsynyt, vaikka tietääkseen hän oli kyllä unessa. Rapu nousi istumaan ja koitti tähystellä horisontista jotain, jonne mennä. Kaikkialla oli hyvin valkoista ja kirkasta, lumi oli jotenkin normaalia terävämpää ja se säteili valoa silmiä polttelevaan tapaan. Lopulta hän oli näkevinään kaukaisuudessa jotain, joka toistaiseksi muistutti lähinnä vain nuppineulanpäätä. Hän lähti talsimaan kohti näkyään lumessa, joka ei suostunut häntä kantamaan - joka askel uppoutui syvälle, niin syvälle, että hän pelkäsi lumen nielevän ja hukuttavan hänet kokonaan. Pohjaa ei ikinä tullut vastaan, tai siltä se ainakin tuntui.Hän käveli ja käveli ja käveli. Näky pysyi paikallaan. Se oli vain musta piste kaukaisuudessa, joka ei liikkunut mihinkään. ’’TUUT TUUT’’, kuului tööttäys hänen takaansa. Rapu hypähti sivuun ja jostain kaahasi auto. Autosta loikkasi esiin Rebdomine, joka ei edes vilkaissut häneen, vaan juoksi pakoon - ilmeisesti poliiseja, jotka riensivät hänen perässään. Pian sekä Reb että poliisit katosivat jonnekin horisontin taakse. He näyttivät liikkuvan paljon nopeammin mitä hän. Mutta sitten Rapu tajusi, etteivät Reb ja poliisit liikkuneet, vaan hän liikkui - tai oikeastaan maa hänen allaan. Aivan kuin koko lumihanki olisi muuttunut valtavaksi rullaportaikoksi. Ja hups vain se muuttuikin. Maisema vaihtui silmänräpäyksessä valtavaksi ostoskeskukseksi, jossa hän oli jumittamassa keskellä rullaportaita täynnä ihmisiä. Noin kymmenen metrin päässä oli toinen portaikko, jossa puolestaan oli Pete ja joku pieni mies Star wars -asuissa.’’Minä ja Tyrion mennään leffaan!’’, Pete huusi ravulle. ’’Mutta entä se retki?’’, Rapu huusi ja huomasi portaikon lähtevän taas liikkeelle. Se nousi huimaa vauhtia ylös.’’Mikä retki? Rapu odota!’’, hän kuuli vielä Peten huutavan, ennen kuin tuo kutistui samanlaiseksi pieneksi nuppineulanpääksi, mitä hänen näkynsä horisontissakin oli ollut. Rapu huojui rullaportaissa, jotka hänen onnekseen alkoivat viimein hidastaa tahtiaan. Maisema selkiytyi ohikiitävästä sekamelskasta korkeaksi vuoristoksi, jota pitkin rullaportaat kulkivat. Rapu haukkoi henkeä, mutta ilma oli kuin jäätynyt paikoilleen. Alhaalla jossain hän näki yhdeksän kattia kiipeämässä vuoren seinämää. Hän yritti huutaa heille, mutta he eivät kuulleet. Yhtäkkiä seinämä mureni pois. Rapu katseli kauhuissaan kuinka hänen ystävänsä vajosivat kauas, kauas alas ja huusivat tukahdutettua huutoa, jota Rapu ei kuullut.’’VARO’’, kantautui lopulta epäselvä, kuin hidastettu kaiku, joka sai Ravun kääntämään päänsä portaiden pään suuntaan - ja se pää oli aivan liian lähellä. Ennen kuin Rapu ehti tajuta mitään, portaat loppuivat ja hän putosi alas ollen varma, että paiskautuisi vuoren rinnettä vasten, mutta sen sijaan bän tipahtikin kallion koloon, ja siitä synkkään, synkkään pimeyteen. Rapu tajusi olevan kellarissaan. Jostain kantautui kuiskauksia, joista ei saanut mitään selvää. Kylmät väreet kulkivat ravun selkäpiitä pitkin. Hän harhaili pimeydessä pelokkaana, kunnes näki jossain hohtavan pesukoneen. ’’Kuka siellä?’’, Rapu kysyi - vaikka jälkeenpäin ajatellen oli typerää kysyä niin pesukoneelta.’’Minä!’’, vastasi Alex, joka ryömi esiin pesukoneesta. ’’Voi ei. Alex, varo!’’, Rapu oli sanomassa, muttei ehtinyt kun pesukone jo räjähti. Rapu sulki silmänsä vaistonvaraisesti ja tunsi kuinka jotain lensi hänen naamaansa. Hetken hän pelkäsi sen olevan Alex - mutta sitten hän havaitsi sen olevan vain ruotsalainen kasvikirja. Rapu heitti sen takaisin, ja hämärät kuiskaukset loppuivat kuin seinään. Edessään hän näki valkoisena hohtavan Rosenlew-pakastimen. Kuin hypnoosissa Rapu vaelsi sen luokse, ja avatessaan sen hän alkoi huutamaan kauhuissaan:
