roolipeli - apocalypse [AINA MUKAAN]

Cherise Lynn Petrova jäysti kivusta huolimatta verenmakuista alahuultaan oven ryskyessä kovaäänisesti. Kulkijat tuntuivat saavan vain enemmän puhtia jykeväksi luullun oven alkaessa pettämään. Nainen oli jättänyt viidakkoveitsensä ylös, jota hän nyt katui syvästi. Mukana hänellä oli sillä hetkellä vain pistooli jossa ei ollut panoksia. Hän tunsi itsensä alastomaksi ilman asetta, jolla puolustautua. Cherise kääntyi miehen puoleen, joka oli nyt jättänyt tajuttoman Damonin rauhaan ja naulinnut myös katseensa oveen. Hän ei katsonut Javierin väkivaltaista toimintaa hyvällä, mutta päätti ettei antaisi äskeisen vaikuttaa toimintaansa, sillä mitä ilmeisimmin uusi vaaratilanne oli ihan vain kulman takana. "En usko että ovi kestää", hän sanoi lopulta kurkistellen esteiden välistä halkeamaa joka ryskyi pelottavaan tahtiin.
     Pian ylimmäksi nostettu pöytä huojahti ja kalusteet lensivät voimalla ja ryskeellä alas, niin että Cherise tuskin kerkesi alta pois. Petrova nielaisi tyhjää kompuroidessaan ylös lattialta johon oli kaatunut. Ei asetta, ei puolustusta. Nainen ei jäänyt odottamaan mitä kalusteiden takaa piakkoin tulisi esille vaan perääntyi mitä pikimmiten Rigelin ja Damonin luokse, jotka kumpikin makasivat tajuttomina. Tähän taisteluun hän ei voisi ottaa osaa.

Attachment Deleted
//lyhkänen

Remy Curt Hadden oleskeli hylätyn kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Hän oli nyt elänyt kulkijoiden valtaamassa New Yorkissa noin kuukauden, josta puolet hän oli viettänyt kyseisessä talossa, tai tarkemmin ottaen huoneistossa. Alemmat kerrokset hän oli raahannut täyteen kaikkea turhaa, kuten kodinkoneita joille ei ollut enää mitään käyttöä. Toisaalta hän oli kyllä onnistunut irrottamaan koneista kaikenlaisia teräosia, joita hän arveli voivansa käyttää aseina kulkijoita vastaan.


Joka tapauksessa kyseinen rakennus oli osoittautunut erinomaiseksi turvapaikaksi New Yorkissa yksin harhailevalle Remylle. Kulkijoita ei talossa alkujaankaan juuri ollut, ja Hadden oli varmuuden vuoksi tukkinut kaikki sisäänkäynnit huonekaluilla lukuun ottamatta paloportaita, joita mies käytti liikkuakseen sekä kerroksesta toiseen että poistuakseen rakennuksesta. Hän oli aluksi aikonut peittää ikkunat vanhoilla sanomalehdillä, mutta se olisi saattanut paljastaa mahdollisille muille selviytyjille hänen sijaintinsa. Ei Remy ihmisiä vältellyt, mutta hän mieluummin pysyi poissa varkaiden näkyviltä: parhaimmistakin tuli pitkäkyntisiä näinä ’’vaikeina aikoina’’, kuten miehellä oli tapana sanoa, sillä hän ei tahtonut käyttää sanaa maailmanloppu. Ei maailma mihinkään ollut loppunut, se oli vain muuttunut hieman ankeammaksi paikaksi elää. Aurinko kuitenkin nousi yhä joka aamu, vedet virtasivat puroissa, tuuli vavisutti puiden oksia saaden lehdet kahisemaan ja maiseman heräämään eloon… Käytännössä kaikki oli kuten ennenkin.

Tai niin Remy ainakin ajatteli, olihan tuo luonteeltaan melko optimistinen, mikä nykyään nyt oli aika harvinaista. Mutta toivo – ja pelko – pitivät hengissä, ainakin paremmin kuin epätoivo, joka johti usein luovuttamiseen. Taistelutahtoakin mieheltä löytyi, ja vuosien aikana hän oli oppinut suhtautumaan kulkijoihin aika rennosti. Kyllä niitä vastaan pärjäsi, kun vain piti päänsä kylmänä. Typerät kahdella jalalla laahustavat kun eivät mahtaneet järjelle mitään, minkä takia tyhmemmänkin oli helppo huijata niitä.

Hadden tarkasteli omaa kuvaansa peilistä, jonka reunat olivat hieman tummuneet. Mies oli paljon kalpeampi, mitä hän itse muisti olevansa. Ehkä se johtui raudanpuutteesta, ehkä uupumuksesta. Viimeiset kaksi kuukautta hän oli elänyt lähinnä erilaisilla säilykkeillä, sillä ne olivat ainoita ruokia, jotka eivät olleet vielä pilaantuneet. Vielä alle puoli vuotta sitten Remy oli pysytellyt ryhmänsä kanssa metsän laitamilla muutaman kymmenen kilometrin päässä New Yorkista. Siellä elämisessä hyviä puolia oli se, että ainakin ruoka oli aina tuoretta, itse metsästettyä, eikä kulkijoita lymyillyt joka nurkan takana. Näin jälkikäteen ajatellen olisi saattanut olla järkevämpää jäädä niille seuduille, mutta Remy oli ollut varma, että New Yorkista löytyisi ruokaa ja ihmisiä. Ainakin jälkimmäisen suhteen mies oli ollut pahasti väärässä, sillä hän ei ollut törmännyt kuin muutamaan satunnaiseen ihmiseen, jotka hekin olivat kadonneet Remyn silmistä välittömästi. Miestä melkeinpä alkoi jo kaduttaa, että oli jättänyt ryhmänsä paremman toivossa, mutta toisaalta hän ei olisi kestänyt niitä riitapukareita enää hetkeäkään pidempään.

New York, joka aikoinaan oli ollut oikea maailman keskus, oli enää ainoastaan vain kuollut kaupunki, jota kuolleet hallitsivat. Ei olisi ollut järkeä jäädä sinne yksinään pidemmäksi aikaa, ja siksi Remy suunnittelikin jättävänsä kaupungin muutaman päivän sisällä.

Mies kääntyi ikkunan puoleen, työnsi sormensa sädekaihtimien välistä ja kurkkasi syntyneestä raosta ulos. Päivä oli pilvinen, ja kaduilla näytti olevan rauhallista, lukuun ottamatta muutamaa kulkijaa, joiden huomio näytti keskittyneen jonnekin eteenpäin. Remy epäili, että joku kulkijoista olisi törmännyt autoon ja käynnistänyt varashälyttimen, mutta hänen kuvitelmansa muuttuivat varsin pian hänen kuullessaan laukauksia siitä suunnasta, minne kulkijat näyttivät olevan matkalla.

’’Ehkei tämä kaupunki olekaan vielä täysin kuollut’’, punapää ajatteli ja otti takkinsa naulakosta. Hän oli pyrkinyt pitämään hylätyn huoneiston suhteellisen siistinä ja kotoisana, vaikka se ehkä kuulostikin hölmöltä kun otti huomioon, että ulkona kaupungissa riehui samaan aikaan miljoonia kulkijoita. Kulkijat eivät kuitenkaan tällä hetkellä häntä kiinnostaneet, vaan sen sijaan Remy pohti, oliko lähistöllä ihmisiä, ja jos oli, niin olisivatko he kenties vihamielisiä. Hiljaa kulkijoiden huomiota herättämättä hän avasi paloportaille johtavan parvekkeen oven ja astui ulos jääden tarkkailemaan tilannetta, josta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, ei ainakaan vielä. Hadden uskalsi jäädä kolmannen kerroksen parvekkeelle helposti, sillä hän oli havainnut, etteivät kulkijat huomanneet eivätkä haistaneet häntä niin korkealta. Turhaa melua hän ei kuitenkaan viitsinyt pitää, sillä hän tiesi sen vain houkuttelevan paikalle lisää noita omissa yksinkertaisissa maailmoissaan viihtyviä lihansyöjä hirviöitä.


Mies huomasi tien toisessa päässä lauman kulkijoita. Ne eivät kuitenkaan olleet tulossa Remyä kohti, vaan sen sijaan ne näyttivät jahtaavan jota kuta toista onnetonta.

Hadden puri alahuultaan ja mietti. Ongelma ei tietenkään ollut hänen, mutta silti hän olisi tahtonut mennä tarkastamaan tilanteen, ehkä hän olisi voinut auttaakin. Sen sijaan mies jäi kuitenkin harmahtavine silmineen tarkkailemaan tilannetta etäämmältä, jossa hän ainakin itse pysyi turvassa. Ehkä se oli vähän omahyväistä, mutta Remy ei ollut vielä valmis riskeeraamaan omaa henkeään tuntemattomien puolesta.


Attachment Deleted
// pff, tökeröö mut tulipahan sentää roolittua 

muistan muistan
etin nopiasti tohon yhteen ropeen ittelleni kuvan
roolin sit ja mahdollisesti teen itelleni vielä muikkelin/jätkän 8)

mahtavaa 8))
alan nyt kirjottaan mun roolia mutta ennen sitä saat auttaa mua
teenkö muikkelin vai toisen jätkän

javier jóse chavez - ei edes viitsinyt jäädä rupattelemaan kenenkään kanssa tuolla hetkellä, joten jälleen kerran herra päätti olla vastaamatta juuri paikalle tuulleelle neidille. Ei hän töykeä halunnut olla, mutta juuri tuolla hetkellä mies halusi vain keskittyä ihmisten turvaan saamiseen. Ei siis aikaakaan kun tummaverikkö oli nopein askelin siirtynyt reppunsa luokse, sulloen Glock 17 pistoolinsa sen pohjalle, viidakkoveitsen seuratessa tietenkin perässä. Alahuultaan tiukasti purren Chavez vetäisi reppunsa jo hieman huonosti toimivan vetoketjun kiinni, jonka jälkeen herra nosti itsensä takaisin jaloilleen, reppu nyt heitettynä selälle.
"Kaikki ylös", Javier mumisi komentavasti, käyttäen ääntään kuitenkin sen verran, että jokainen huoneessa olija sen kuulisi. Katsekontaktia hän ei kenenkään kanssa tapansa mukaisesti luonut, kiinnittäessään kaiken huomionsa nyt patjalla makaavaan poikaan. Hänet oli saatava mukaan, ja mahdollisimman nopeasti. Sen pidempää herra ei kerennytkään miettiä, ja pian hän olikin kyykistyneenä kahdeksanvuotiaan tasolle, koittaen mahdollisimman varovaisesti hivuttaa toisen kätensä pojan jalkojen alle, toisen käden jo levätessä lapsen yläselän alla. Kantaminen olisi tuolla hetkellä ainut tapa saada Rigel pois alakerrasta, ja jos nopea piti olla, ei Javier mitenkään voinut taata, etteikö se tulisi sattumaan. Minkäänlaisia apuvälineitä miehellä kun ei kantamiseen ollut, joten ainut vaihtoehto oli vain nostaa poika käsivarsille, jonka jälkeen askeleet saisivat suunnata kohti yläkertaa. 
Syvään henkeä vetäen Chavez sulki silmänsä hetkellisesti, ikään kuin keräten voimiaan. Alahuultaan jälleen tiukasti purren hän oli jälleen pian seisomassa keskellä huonetta, nuorempi poika käsivarsillaan. Katse kohosi viimeinkin pois lapsesta, antaen sen vaellella pitkin huonetta oman aikaansa, miehen sivuuttaessa kaikki ulkoa tulevat äänet. Mitä enemmän herra ääniin kiinnitti huomiota, sitä suurempi paniikki toiseen iskisi - ja siitä ei koskaan seuraisi mitään hyvää. Oli miten oli, päätään pienesti pudistellen Javier lähti hetkessä ottamaan pitkiä askeleita pitkin yläkertaan vieviä rappusia, karjaisten kuuluvasti vielä alakertaan jääneille henkilöille, että tulisivat pian perässä.

tanya elisabeth montero - katseli alahuultaan purren, kuinka ystävänsä itsevarman oloisena nosti kahdeksanvuotiaan pojan käsivarsilleen, eikä aikaakaan kun tummaverinen oli kadonnut naisen näkyvistä kohti yläkertaa. Tanya vetäisi nopeasti syvään henkeä, vieden kätensä vaaleiden hiustensa lävitse, päästäen katseensa sitten käymään jokaisessa vielä huoneessa tuolla hetkellä olijassa, pysähtyen kahden, vasta hetki sitten paikalle tulleen tytön kohdalle.
"Menkää ylös", Montero sanoi hiljaiseen äänensävyyn, koittaen parhaansa mukaisesti pitää itsensä rauhallisena. Se ei ollut helppoa, jos tilanteeseen yhtään kiinnitti huomiota, mutta yllättävän hyvin nainen siinä onnistui. Katse ei pysynyt kaksikossa enää kauaakaan, meksikolaistaustaisen siirtäessä katseensa pienen matkan päässä olevaan Petrovaan, kysyen huolestuneen oloisena, mitä tajuttomana maassa makaavalle Damonille tehtäisiin. Miestä ei voinut alakertaan jättää, jos kulkijat tosissaan olivat tulossa ovista lävitse, mutta naisella ei yksinään ainakaan ollut voimaa miestä nostaa - Javier vielä siihen olisi saattanut pystyäkkin, mutta herra ei tuolla hetkellä tuntunut erityisen yhteistyöhaluiselta, varsinkaan jos kyseessä oli Damon.

- apua mulla tuli hirvee inspi javierilla

ui jums 8)))
täähä muuttuu jännäks