Post by Magnifique on May 12, 2017 14:42:27 GMT
Torstai, 23. kesäkuuta 2016, kello 9:58
Bussin ovet sulkeutuivat viimeisten matkustajien noustua kyytiin. Näin jokaisen, joka tuli kyytiin etuovesta, sillä istuin melko edessä. Jokainen oli erilainen ja jokaisella oli oma tarina. Yksikin mies piti aurinkolaseja, vaikka ulkona satoikin vettä enemmän kuin oli koko viikkona satanut yhteensä. Arvelin, että ehkä hän oli eilen pitänyt liikaakin hauskaa ja krapula paistaisi hänestä läpi. Tai sitten hän vain piti aurinkolaseistaan, mutta alkoholitarinalla menisin, jos jollekin tästä kertoisin.
Oli myös yksi nuori pariskunta, ehkä vähän alle kahdenkymmenen ikäisiä. He nousivat kyytiin ensimmäisten joukossa. Pariskunnan mies oli mielestäni perinteinen, nuori mies. Kaikki mitä voisi nuorelta aikuiselta odottaa. Pitkä rasvaletti, lähes olemattomat viikset ja nuuska huulessa. Vaatteista en edes jaksa aloittaa, mutta eivätpä nekään mitään edustavia ollut. Nainen puolestaan oli viimeisilleen meikattu ja oikeaa ihoa ei naamasta edes nähnyt. Päästä varpaisiin oli nainen täynnä merkkitavaroita. Vaatteet, laukut, korut - kaikki. Pariskunta oli niin erilainen, mutta joko miehellä oli paljon rahaa, tai sitten kyseessä oli jotain muuta.
Kun minä tulin bussiin, se oli tyhjä. Ainoana bussissa oli bussikuski. Hän näytti valmiilta juoksemaan ulos bussista sillä hetkellä. Mitään keskustelua ei välillämme ollut. Hän katsoi, kun tulin kyytiin, otti lippuni ja se oli siinä. Kävelin muutaman penkkirivin taaemmas ja istuin ikkunapaikalle. Asetin laukkuni toiselle paikalle, ettei kukaan istuisi viereeni. Sen jälkeen bussiin alkoi tulla ihmisiä, mutta loppujen lopuksi bussissa oli lisäkseni vain ehkä seitsemän ihmistä. Matkan varrella heitä tulisi varmasti lisää.
Kello 12:01
12 tunnin matkasta on kulunut vasta vähän yli kaksi tuntia, mutta alan jo nyt katumaan päätöstäni. Ehkä olisin kuitenkin voinut jäädä juhannukseksi kotiin pohjoiseen. Ehkä kaikki muutkin bussissa olisivat voineet jäädä. Ei yksikään bussin ihmisistä näyttänyt innostuneelta. Ei sille kyllä olisi syytäkään. Bussi oli kerran pysähtynyt kahden tunnin aikana ja silloin kyytiin nousi muutamia ihmisiä. Kukaan heistä ei ollut oikein erikoinen, enkä heihin kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Matkakin oli ollut melko hiljainen, joten olin ollut varmaan puolet ajasta unessa.
Sää oli yhä sateinen, eikä loppumisesta näkynyt merkkiäkään. Tällä menolla jokainen oli turhaan lähdössä Helsinkiin juhannukseksi paremman sään toivossa. Vaikka emme lähellä Helsinkiä vielä olleetkaan, vaikutti se aika toivottomalta ajatukselta, että sade loppuisi. Tai ainakin oli toivoton ajatus, että sade loppuisi tänä päivänä. Ehkä huomenna olisi parempi sää, kun olisi juhannus. Mutta toisaalta, Suomessa sää oli aina sateinen ja huono. Ainoastaan silloin, kun piti olla koulussa tai töissä, eikä ulos voinut mennä, paistoi aurinko. Mutta heti, kun pääsisi ulos, alkoi hirveä rankkasade. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi suomalaiset eivät ole ulkona.
Kello 15:39
Puolet matkasta oli pian ohi, eikä matka vieläkään innostanut yhtään. Bussikin oli alkanut jo täyttyä ja pelkäsin jo, että joku joutuisi istumaan viereeni. Kaikki muutkin näyttivät, sillä jokainen vain kasasi omia tavaroitaan viereiselle penkille. Voisi melkein sanoa, että jokaisella oli edessään tavaramuuri, joka eristi heidät muista ihmisistä. Totta kai minullakin tällainen oli, mutta ei läheskään niin korkea. Vain laukkuni ja hupparini olivat vieressäni. Olin kuitenkin keksinyt tavan, jolla ihmiset eivät istuisi viereeni. Kun bussin ovet aukeaisivat, alkaisin penkoa laukkua vieressäni ja yskisin ja aivastelisin. Se toimi ainakin pari kertaa, kunnes yksi poika parin penkin takana alkoi matkia minua. Sen jälkeen en ole sitä kokeillut.
Bussiin nousi yksi vanhemman puoleinen nainen viime pysäkillä. Hän muistutti minua vähän Englannin kuningattaresta. Hänellä oli sinertävä leninki, kuten vanhat ihmiset sanoisivat, sekä saman värinen hattu kukkakoristeilla. Samaa väriä olivat myös hänen kenkänsä, joilla hän sitten arvokkaasti ja ylpeänä asteli bussin käytävää pitkin keskiosalle.
Hänen jälkeensä bussiin nousi vielä kaksi keski-ikäistä naista, joilla oli sellainen keskustelu päällä, ettei se varmaan loppuisi ennen Helsinkiä. Huonoksi onnekseni he istuivat suoraan eteeni. Keskustelu oli kovaäänistä ja ilmeisesti myös hauskaa, sillä koko ajan toinen heistä nauroi. Aina välillä toisen selittäessä toinen kommentoi asiaa järkyttyneen kuuloisesti - yleensä sanoin “ei kai”, “no ei”, “no voi herranen aika” tai “joo, minäkin muistan tuon sieltä lapsuudesta”. Yhdessä vaiheessa keskustelu kääntyi heidän miehiinsä ja siitähän he vasta innostuivat. Toinen selitti siitä, kuinka hänen miehensä alkoi viime viikolla hakkaamaan saunapuita, niin eiköhän toinen vastannutkin heti: “Oi että kyllä se minunkin Pertti sinne kotipuoleen jäi saunapuita pilkkomaan! Meinasin minäkin jäädä, mutta Pertti se vain käski minun lähteä Helsinkiin tyttökavereitteni luo ja sanoi pärjäävänsä yksin!”
Kello 16:11
Jo kilometri ennen seuraavaa pysäkkiä alkoi kuulua sellainen basson jytinä, että pystyin jo arvaamaan millainen porukka seuraavaksi nousisi kyytiin. Bussin pysähdyttyä ja ovien auettua jytinä vain voimistui, että edessä istuvien naistenkin keskustelu jäi musiikin alle. Bussiin nousi ehkä viiden hengen poikaporukka, joilla tuskin oli kuuloa enää lainkaan. Oikein ylpeinä musiikistaan he kävelivät bussin käytävää pitkin aina loppuun asti. Axen ja tupakan sekainen hajupilvi leijaili poikaporukan perässä, mutta kukaan heistä sitä tuskin tajusi. Musiikki häiritsi varmasti kaikkia, mutta yksikään ei heille siitä sanonut - ei edes bussikuski, joka näytti harkitsevan bussista hyppäämistä taas kerran.
Matka jatkui ja musiikki soi edelleen yhtä kovana bussin takaosassa. Edessäni olevat naiset olivat kääntäneet keskustelun poikaporukkaan ja kommentoivat asiaa: “On se kyllä hirviää, ettei enää kuunnella sitä hyvää musiikkia mitä me silloin nuorina tyttöinä kuunneltiin. Muistakko sinä Maija?”
Hetken vielä musiikkia kuunneltiin, kunnes yksin tullut vanhemman puoleinen nainen nousi ylös ja pyysi poikia hiljentämään musiikkia. Tästäpä pojat vasta innostuivatkin ja musiikki alkoi soida yhä kovempaa. Nainen luovutti siihen paikkaan ja istui takaisin paikalleen, mutta yksi mies takaa päätti ottaa asian omiin käsiinsä. Noustessaan seisomaan hän oli lähes kaksimetrinen ja muutenkin vankkarakenteinen. Mies korotti äänensä musiikin yli ja sanoi jotain, minkä jälkeen musiikki lakkasi kokonaan. Sen jälkeen ei enää matkalla musiikkia kuunneltu.
Kello 19:47
Bussi oli hetken aikaa pysähdyksissä ja ihmismäärä muuttui. Kukkahattutäti nousi pois kyydistä ja kyytiin nousi monia muita. Nyt bussi olikin lähes täynnä, joten kaikki olivat joutuneet luopumaan tavaramuureistaan - myös minä. Viereeni istui ehkä eläkeläinen mies ja taakseni hänen vaimonsa. Minä, sekä takanani istunut henkilö olimme kumpikin kauhuissamme, kun viereemme istuttiin. Vaihdoimme pikaisen katseen, kun vilkaisin taakse ja se riitti kertomaan paniikin määrästä.
Matka jatkui ja hetken aikaa oli hiljaista. Selasin puhelintani, kunnes huomasin vieressäni istuvan miehen osoittavan puhelintani kysyvästi. En ehtinyt sanoa mitään ennen kuin hän jo aloitti monologinsa: “Kyllä se on kumma, kun ei nuoriso mitään muuta tee, kun räplää kännykkää! Silloin kun minä olin nuori niin ei mitään kännyköitä ollut! Silloin oltiin ulkona naapureiden ja kavereiden kanssa potkimassa palloa!” Mies tuhahti ja kääntyi vaimonsa puoleen odottaen tuolta jonkin sortin reagointia asiaan. Toivoin jo hetken, ettei mitään olisi kuulunut, mutta ei, kyllähän vaimollakin oli oma mielipiteensä asiaan: “Niin se vain on. Silloin minun nuoruudessani ei edes ollut tuollaisia vempeleitä! Silloin oltiin aina ulkona, jopa sateella! Silloin harvoin, kun istuttiin sisällä niin sekin johtui siitä, että piti tehdä läksyjä!” Tässä vaiheessa laitoin kuulokkeet korviini ja aloin kuuntelemaan Anssi Kelan 1972:ta.
Kello 20:59
Melkein yhdeksän. Enää tunti jäljellä. Kyllä siitä selvitään. Pariskunta hiljeni kummasti vajaa tunti sitten, mutta ei mennyt hetkeäkään, kun vierestäni alkoi kuulua kuorsausta. Suurensin musiikin äänenvoimakkuutta, mutta kuorsaus kuului silti kovana. Edessä aiemmin istunut naiskaksikko oli jäänyt pois pari pysäkkiä sitten, mutta heidän paikkansa oli nopeasti korvannut tupakalta ja alkoholilta haiseva kaksikko. Kaksi ehkä parikymppistä miestä. Tupakan ja alkoholin pystyi haistamaan sillä hetkellä, kun he kävelivät sisään. Miehet puhuivat paljon ja he olivat selvästi kotimatkalla, sillä stadin slangi kuului selvästi heidän äänessään. Sieltä sun täältä kuulin yksittäisiä sanoja miehen keskustelusta. Välillä he puhuivat juhannussuunnitelmista, välillä taas ruoan hinnasta ja välillä musiikista. Viimeisen aikana kuuntelin tarkemmin, mutta sitten he käänsivät keskustelun nopeasti Donald Trumpiin, joten lopetin kuuntelun heti.
Kyytiin nousi myös yksi nuori nainen, joka marssi suoraa tietä taakse. Hän istui ainoalle vapaalle paikalle ja otti puhelimensa esiin. Muutaman kerran kuului puhelimen kameran räpsähdys, sen jälkeen oli taukoa ja sitten kuului taas muutaman kerran. Olettaisin, että nainen otti kuvia joko Snapchattiin, tai sitten Instagramiin. Oli miten oli, poseeraus oli joka kuvassa sama. Huulet törröllään, kuten ennen ankkanaamassa (tai siis, duck facessa) oli. Sitä ei onneksi enää näe niin paljoa.
Torstai, 23. kesäkuuta, kello 22:02
Bussin pysähdyttyä Helsingin linja-autoasemalle kaikki nousivat nopeasti ylös ja alkoivat poistua bussista. Lähdin viimeisten joukossa, sillä en halunnut kävellä ruuhkan keskellä. Ovella näin bussikuskin helpottuneet kasvot ja ymmärsin häntä täysin. Olisin minäkin helpottunut, kun pitkä bussimatka olisi ohitse.
Matkallani näin niin paljon erilaisia henkilöitä - edellisen illan alkoholimäärästä kärsivä mies, nuori pariskunta, kukkahattutäti, puhelias naiskaksikko, musiikin saattelema poikaporukka, keski-ikäinen pariskunta, tupakan ja alkoholin hajuinen mieskaksikko ja puhelimen oma nuori nainen. Kaikki niin erilaisia, mutta silti samanlaisia. Suomalaisia, kuten minäkin. Kukaan ei puhunut muille kuin tutuilleen, eikä yksikään halunnut viereensä tuntemattomia. Jokainen heistä kuvasti suomalaisuutta jollain tavalla - joko nuorisoa musiikilla tai jatkuvalla kuvien ottamisella, keski-ikäisiä ja vanhoja vertaamalla nykyhetkeä nuoruuteensa ja koko Suomea alkoholilla ja tupakalla.
Mielestäni melko tavallinen bussimatka suomalaisten keskellä.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
tosiaan joo tää on kirjotettu äikän lopputyötä varten, missä novellin piti jollai tavalla ilmasta suomalaisuutta tai suomea.
ja haluun tästä jotaki palautetta ennen ku palautan lopullisesti lopputyön
koska siis mulla on vielä aikaa alkaa korjailee.
et otan palautteen erittäi mielelläni vastaan.
Bussin ovet sulkeutuivat viimeisten matkustajien noustua kyytiin. Näin jokaisen, joka tuli kyytiin etuovesta, sillä istuin melko edessä. Jokainen oli erilainen ja jokaisella oli oma tarina. Yksikin mies piti aurinkolaseja, vaikka ulkona satoikin vettä enemmän kuin oli koko viikkona satanut yhteensä. Arvelin, että ehkä hän oli eilen pitänyt liikaakin hauskaa ja krapula paistaisi hänestä läpi. Tai sitten hän vain piti aurinkolaseistaan, mutta alkoholitarinalla menisin, jos jollekin tästä kertoisin.
Oli myös yksi nuori pariskunta, ehkä vähän alle kahdenkymmenen ikäisiä. He nousivat kyytiin ensimmäisten joukossa. Pariskunnan mies oli mielestäni perinteinen, nuori mies. Kaikki mitä voisi nuorelta aikuiselta odottaa. Pitkä rasvaletti, lähes olemattomat viikset ja nuuska huulessa. Vaatteista en edes jaksa aloittaa, mutta eivätpä nekään mitään edustavia ollut. Nainen puolestaan oli viimeisilleen meikattu ja oikeaa ihoa ei naamasta edes nähnyt. Päästä varpaisiin oli nainen täynnä merkkitavaroita. Vaatteet, laukut, korut - kaikki. Pariskunta oli niin erilainen, mutta joko miehellä oli paljon rahaa, tai sitten kyseessä oli jotain muuta.
Kun minä tulin bussiin, se oli tyhjä. Ainoana bussissa oli bussikuski. Hän näytti valmiilta juoksemaan ulos bussista sillä hetkellä. Mitään keskustelua ei välillämme ollut. Hän katsoi, kun tulin kyytiin, otti lippuni ja se oli siinä. Kävelin muutaman penkkirivin taaemmas ja istuin ikkunapaikalle. Asetin laukkuni toiselle paikalle, ettei kukaan istuisi viereeni. Sen jälkeen bussiin alkoi tulla ihmisiä, mutta loppujen lopuksi bussissa oli lisäkseni vain ehkä seitsemän ihmistä. Matkan varrella heitä tulisi varmasti lisää.
Kello 12:01
12 tunnin matkasta on kulunut vasta vähän yli kaksi tuntia, mutta alan jo nyt katumaan päätöstäni. Ehkä olisin kuitenkin voinut jäädä juhannukseksi kotiin pohjoiseen. Ehkä kaikki muutkin bussissa olisivat voineet jäädä. Ei yksikään bussin ihmisistä näyttänyt innostuneelta. Ei sille kyllä olisi syytäkään. Bussi oli kerran pysähtynyt kahden tunnin aikana ja silloin kyytiin nousi muutamia ihmisiä. Kukaan heistä ei ollut oikein erikoinen, enkä heihin kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Matkakin oli ollut melko hiljainen, joten olin ollut varmaan puolet ajasta unessa.
Sää oli yhä sateinen, eikä loppumisesta näkynyt merkkiäkään. Tällä menolla jokainen oli turhaan lähdössä Helsinkiin juhannukseksi paremman sään toivossa. Vaikka emme lähellä Helsinkiä vielä olleetkaan, vaikutti se aika toivottomalta ajatukselta, että sade loppuisi. Tai ainakin oli toivoton ajatus, että sade loppuisi tänä päivänä. Ehkä huomenna olisi parempi sää, kun olisi juhannus. Mutta toisaalta, Suomessa sää oli aina sateinen ja huono. Ainoastaan silloin, kun piti olla koulussa tai töissä, eikä ulos voinut mennä, paistoi aurinko. Mutta heti, kun pääsisi ulos, alkoi hirveä rankkasade. Ja sitten vielä ihmetellään, miksi suomalaiset eivät ole ulkona.
Kello 15:39
Puolet matkasta oli pian ohi, eikä matka vieläkään innostanut yhtään. Bussikin oli alkanut jo täyttyä ja pelkäsin jo, että joku joutuisi istumaan viereeni. Kaikki muutkin näyttivät, sillä jokainen vain kasasi omia tavaroitaan viereiselle penkille. Voisi melkein sanoa, että jokaisella oli edessään tavaramuuri, joka eristi heidät muista ihmisistä. Totta kai minullakin tällainen oli, mutta ei läheskään niin korkea. Vain laukkuni ja hupparini olivat vieressäni. Olin kuitenkin keksinyt tavan, jolla ihmiset eivät istuisi viereeni. Kun bussin ovet aukeaisivat, alkaisin penkoa laukkua vieressäni ja yskisin ja aivastelisin. Se toimi ainakin pari kertaa, kunnes yksi poika parin penkin takana alkoi matkia minua. Sen jälkeen en ole sitä kokeillut.
Bussiin nousi yksi vanhemman puoleinen nainen viime pysäkillä. Hän muistutti minua vähän Englannin kuningattaresta. Hänellä oli sinertävä leninki, kuten vanhat ihmiset sanoisivat, sekä saman värinen hattu kukkakoristeilla. Samaa väriä olivat myös hänen kenkänsä, joilla hän sitten arvokkaasti ja ylpeänä asteli bussin käytävää pitkin keskiosalle.
Hänen jälkeensä bussiin nousi vielä kaksi keski-ikäistä naista, joilla oli sellainen keskustelu päällä, ettei se varmaan loppuisi ennen Helsinkiä. Huonoksi onnekseni he istuivat suoraan eteeni. Keskustelu oli kovaäänistä ja ilmeisesti myös hauskaa, sillä koko ajan toinen heistä nauroi. Aina välillä toisen selittäessä toinen kommentoi asiaa järkyttyneen kuuloisesti - yleensä sanoin “ei kai”, “no ei”, “no voi herranen aika” tai “joo, minäkin muistan tuon sieltä lapsuudesta”. Yhdessä vaiheessa keskustelu kääntyi heidän miehiinsä ja siitähän he vasta innostuivat. Toinen selitti siitä, kuinka hänen miehensä alkoi viime viikolla hakkaamaan saunapuita, niin eiköhän toinen vastannutkin heti: “Oi että kyllä se minunkin Pertti sinne kotipuoleen jäi saunapuita pilkkomaan! Meinasin minäkin jäädä, mutta Pertti se vain käski minun lähteä Helsinkiin tyttökavereitteni luo ja sanoi pärjäävänsä yksin!”
Kello 16:11
Jo kilometri ennen seuraavaa pysäkkiä alkoi kuulua sellainen basson jytinä, että pystyin jo arvaamaan millainen porukka seuraavaksi nousisi kyytiin. Bussin pysähdyttyä ja ovien auettua jytinä vain voimistui, että edessä istuvien naistenkin keskustelu jäi musiikin alle. Bussiin nousi ehkä viiden hengen poikaporukka, joilla tuskin oli kuuloa enää lainkaan. Oikein ylpeinä musiikistaan he kävelivät bussin käytävää pitkin aina loppuun asti. Axen ja tupakan sekainen hajupilvi leijaili poikaporukan perässä, mutta kukaan heistä sitä tuskin tajusi. Musiikki häiritsi varmasti kaikkia, mutta yksikään ei heille siitä sanonut - ei edes bussikuski, joka näytti harkitsevan bussista hyppäämistä taas kerran.
Matka jatkui ja musiikki soi edelleen yhtä kovana bussin takaosassa. Edessäni olevat naiset olivat kääntäneet keskustelun poikaporukkaan ja kommentoivat asiaa: “On se kyllä hirviää, ettei enää kuunnella sitä hyvää musiikkia mitä me silloin nuorina tyttöinä kuunneltiin. Muistakko sinä Maija?”
Hetken vielä musiikkia kuunneltiin, kunnes yksin tullut vanhemman puoleinen nainen nousi ylös ja pyysi poikia hiljentämään musiikkia. Tästäpä pojat vasta innostuivatkin ja musiikki alkoi soida yhä kovempaa. Nainen luovutti siihen paikkaan ja istui takaisin paikalleen, mutta yksi mies takaa päätti ottaa asian omiin käsiinsä. Noustessaan seisomaan hän oli lähes kaksimetrinen ja muutenkin vankkarakenteinen. Mies korotti äänensä musiikin yli ja sanoi jotain, minkä jälkeen musiikki lakkasi kokonaan. Sen jälkeen ei enää matkalla musiikkia kuunneltu.
Kello 19:47
Bussi oli hetken aikaa pysähdyksissä ja ihmismäärä muuttui. Kukkahattutäti nousi pois kyydistä ja kyytiin nousi monia muita. Nyt bussi olikin lähes täynnä, joten kaikki olivat joutuneet luopumaan tavaramuureistaan - myös minä. Viereeni istui ehkä eläkeläinen mies ja taakseni hänen vaimonsa. Minä, sekä takanani istunut henkilö olimme kumpikin kauhuissamme, kun viereemme istuttiin. Vaihdoimme pikaisen katseen, kun vilkaisin taakse ja se riitti kertomaan paniikin määrästä.
Matka jatkui ja hetken aikaa oli hiljaista. Selasin puhelintani, kunnes huomasin vieressäni istuvan miehen osoittavan puhelintani kysyvästi. En ehtinyt sanoa mitään ennen kuin hän jo aloitti monologinsa: “Kyllä se on kumma, kun ei nuoriso mitään muuta tee, kun räplää kännykkää! Silloin kun minä olin nuori niin ei mitään kännyköitä ollut! Silloin oltiin ulkona naapureiden ja kavereiden kanssa potkimassa palloa!” Mies tuhahti ja kääntyi vaimonsa puoleen odottaen tuolta jonkin sortin reagointia asiaan. Toivoin jo hetken, ettei mitään olisi kuulunut, mutta ei, kyllähän vaimollakin oli oma mielipiteensä asiaan: “Niin se vain on. Silloin minun nuoruudessani ei edes ollut tuollaisia vempeleitä! Silloin oltiin aina ulkona, jopa sateella! Silloin harvoin, kun istuttiin sisällä niin sekin johtui siitä, että piti tehdä läksyjä!” Tässä vaiheessa laitoin kuulokkeet korviini ja aloin kuuntelemaan Anssi Kelan 1972:ta.
Kello 20:59
Melkein yhdeksän. Enää tunti jäljellä. Kyllä siitä selvitään. Pariskunta hiljeni kummasti vajaa tunti sitten, mutta ei mennyt hetkeäkään, kun vierestäni alkoi kuulua kuorsausta. Suurensin musiikin äänenvoimakkuutta, mutta kuorsaus kuului silti kovana. Edessä aiemmin istunut naiskaksikko oli jäänyt pois pari pysäkkiä sitten, mutta heidän paikkansa oli nopeasti korvannut tupakalta ja alkoholilta haiseva kaksikko. Kaksi ehkä parikymppistä miestä. Tupakan ja alkoholin pystyi haistamaan sillä hetkellä, kun he kävelivät sisään. Miehet puhuivat paljon ja he olivat selvästi kotimatkalla, sillä stadin slangi kuului selvästi heidän äänessään. Sieltä sun täältä kuulin yksittäisiä sanoja miehen keskustelusta. Välillä he puhuivat juhannussuunnitelmista, välillä taas ruoan hinnasta ja välillä musiikista. Viimeisen aikana kuuntelin tarkemmin, mutta sitten he käänsivät keskustelun nopeasti Donald Trumpiin, joten lopetin kuuntelun heti.
Kyytiin nousi myös yksi nuori nainen, joka marssi suoraa tietä taakse. Hän istui ainoalle vapaalle paikalle ja otti puhelimensa esiin. Muutaman kerran kuului puhelimen kameran räpsähdys, sen jälkeen oli taukoa ja sitten kuului taas muutaman kerran. Olettaisin, että nainen otti kuvia joko Snapchattiin, tai sitten Instagramiin. Oli miten oli, poseeraus oli joka kuvassa sama. Huulet törröllään, kuten ennen ankkanaamassa (tai siis, duck facessa) oli. Sitä ei onneksi enää näe niin paljoa.
Torstai, 23. kesäkuuta, kello 22:02
Bussin pysähdyttyä Helsingin linja-autoasemalle kaikki nousivat nopeasti ylös ja alkoivat poistua bussista. Lähdin viimeisten joukossa, sillä en halunnut kävellä ruuhkan keskellä. Ovella näin bussikuskin helpottuneet kasvot ja ymmärsin häntä täysin. Olisin minäkin helpottunut, kun pitkä bussimatka olisi ohitse.
Matkallani näin niin paljon erilaisia henkilöitä - edellisen illan alkoholimäärästä kärsivä mies, nuori pariskunta, kukkahattutäti, puhelias naiskaksikko, musiikin saattelema poikaporukka, keski-ikäinen pariskunta, tupakan ja alkoholin hajuinen mieskaksikko ja puhelimen oma nuori nainen. Kaikki niin erilaisia, mutta silti samanlaisia. Suomalaisia, kuten minäkin. Kukaan ei puhunut muille kuin tutuilleen, eikä yksikään halunnut viereensä tuntemattomia. Jokainen heistä kuvasti suomalaisuutta jollain tavalla - joko nuorisoa musiikilla tai jatkuvalla kuvien ottamisella, keski-ikäisiä ja vanhoja vertaamalla nykyhetkeä nuoruuteensa ja koko Suomea alkoholilla ja tupakalla.
Mielestäni melko tavallinen bussimatka suomalaisten keskellä.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
tosiaan joo tää on kirjotettu äikän lopputyötä varten, missä novellin piti jollai tavalla ilmasta suomalaisuutta tai suomea.
ja haluun tästä jotaki palautetta ennen ku palautan lopullisesti lopputyön
koska siis mulla on vielä aikaa alkaa korjailee.
et otan palautteen erittäi mielelläni vastaan.