Post by vanilijallinen on Feb 18, 2017 20:30:26 GMT
Eli hei! päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa uuden tarinan tänne. Kuten aina, toivon palautetta, niin myönteistä kuin rakentavaakin. Nauttikaa tästä, sillä niin minäkin nautin tätä kirjoittaessani!
Marién kertomus
Onko elämä niin yksinkertaista? Kaikki kulkevat omalla painollaan. Aamu vaihtuu päivään, päivä iltapäivään, iltapäivä iltaan ja yöhön. Mikään ei koskaan muutu, sen jokainen on huomannut. Kangistus samoihin kaavoihin on hurja. Työt alkavat klo 07.00 ja loppuvat klo 15.00. Niistä ei voi poiketa, ellei esimies anna lupaa.
Mitä jos joskus kaavoja rikottaisiin? Valvottaisiin yöt, nukuttaisiin päivät. Syötäisiin ensin jälkiruoat, sitten vasta pääruoat. Käydään koulut ensin, sitten siirrytään eskariin. Miltä elämä maistuisi silloin? Uskoisi ainakin, että käsitys arjesta muuttuisi. Se ei olisi enää robottimaista liikettä lasittunut katse silmissä. Monet sanovat, että ovat kyllästyneitä samoihin rutiineihin. Mutta maailma on vapaa paikka - mikä kieltää ottaa iloa irti asioista joita haluaa tehdä? Ei mikään. Maailma on siitä ihmeellinen, että säännöt kun ovat olemassa, tuntuu kuin kaikki olisivat vankina tässä eksoottisessa maailmassa...
1. KIRJE
Postilaatikossa kolahti. Iltapäivän posti oli saapunut klo 20.00, eli tavallista myöhempään. Linnut visersivät iloisesti kun tiesivät, että olisi aika saada ruokaa. Yksi niistä lennähti ikkunalaudalle ja alkoi nokallaan koputella lasia. Lasin toisella puolella oli makuuhuone mikä oli modernisti sisustettu sinisine ja punaisine väreineen. Huone oli tilava, mutta tarpeeksi pieni yhden hengen makuuhuoneeksi. Huoneen omistaja vilkaisi ikkunaan ja hymyili. Hän oli tottunut lintujen merkkiin niiden ruoka-aikana.
Hän oli jo kauan ruokkinut lintuja monia vuosia. Ne olivat alkuvuosina käyneet vain silloin tällöin nokkimassa talipalloja. Mutta aina joka vuosi ne uskaltautuivat kerta kerralta kauemmin olla pihamaalla ja tuloksena talipallot alkoivat tyhjentyä yhä useammin. Marié odotti vielä sitä päivää, jolloin linnut eivät lähtisi lentoon hänen ilmaantuessaan pihalle. Hän odotti, että linnut istuisivat talipalloruokintapaikan luona hänen asettaessaan lisää ruokaa. Nainen odotti, että joskus linnut tulisivat ihan olkapäälle tai käsivarrelle istumaan. Mutta vaikka hän tiesi että siinä menisi kauan, hän jaksaisi odottaa.
Marié on nuori aikuinen, 28 vuotias kultakutri. Hänen perheeseensä oli kuulunut ennen muuttoa äiti, isä ja kaksi pikkuveljeä. Lemmikkejä heillä oli ollut aina, niin kauan kuin nainen vain jaksoi muistaa. Elämä ilman eläimiä ei olisi tuntunut kodikkaalta. Marién pikkuveljet olivat useinkin eläimien riesana; repimässä häntää tai pelottelemassa nautoja, joten ei ollut ihme että eläimet pelkäsivät poikia. Maalla he olivat asuneet aina. Ja kuten Marié, hän ei voinut poiketa perinteistä vaan oli ostanut talon maalta. Heidän kotitalonsa oli ollut punaisella maalilla värjätty hirsitalo, kalusteet yksinkertaiset, mutta pehmeät ja mukavat. Ikkunoita oli vähän ja ainainen ruoan tuoksu oli sinetöitynyt hänen muistoihinsa.
Nyt, hänen oma talonsa oli puutalo, keltainen ja kaunis. Pihamaalla kasvoi tulppaaneja ja auringonkukkia. Ruohon Marié hetki sitten oli leikannut. Kalusteet olivat yhtä vanhaa ja kaunista, kuin syntymäkodissa. Tauluja saattoi nähdä joka huoneessa ja singeeraus niissä oli Marién oma. Hän oli harrastanut kuvataidetta jo nelisen vuotta. Ja kuvataidetyöt olivat hiili-, piste-, tai lyijykynätöitä.
- Juu, olen tulossa. Malttakaa hetki, Marié naurahti terassille astuttuaan ja havaitsi puissa parisenkymmentä nälkäistä lintua. Pari niistä liiteli alemmas, mutta pysytteli silti turvallisen välimatkan päässä. Marié seurasi sivusilmillään niiden lähestymistä talipalloja puuhun sitoessaan ja irrotti tyhjät täytettyjen edestä. Tämän jälkeen hän nippasi maasta voikukan juurineen ja heitti sen pihan kulmassa olevaan bioroskikseen mennessään postilaatikolle.
Marié ei koskaan saanut posteja. Se oli hyvin sääli. Tietokoneet olivat olemassa, mutta nainen ei ikinä ollut pitänyt niistä. Liian monimutkainen tietotekniikka oli. Hän otti yhteyttä paremmin kirjeitse tai kasvokkain. Ja nyt, kun hän vilkaisi kannen alle, sinne oli tullut valkoinen kirje. Kuulakärkikynällä singeerattu osoite ja lähettäjä kiilteli valkoisella paperilla. Hieman häkeltyneenä tummanruskeat hiukset omistava nainen nosti kirjeen ylös ja tuijotti sitä minuutin ajan aivot raksuttaen. Hän käänsi kirjeen ympäri. Siinä luki; "Marié Sing, avaa kuori vasta yöllä." Marié joutui hetken miettimään kirjettä, ennen kuin vei sen lipaston päälle ja huokaisi. Lähettäjää hän ei tuntenut. Siinä ei lukenut muuta kuin Trinco. Ja miksi se pitäisi lukea vasta yöllä? Nuori aikuinen turhautui ja potkaisi pienen puunpalaisen pitkin olohuoneen puulattiaa ja lysähti sohvalle hieromaan ohimoitaan katsellen liekkejä takassa. Miten hän tuhlaisi aikaansa?
Marié vilkuili kelloa. Kohta se löisi kaksitoista.. Kohta hän saisi avata kirjekuoren. Hän oli koettanut tuntoaistinsa varassa selvittää sisältöä. Siellä oli kyllä jotakin muutakin kuin vain kirje. Se oli jotakin pientä ja pitkää. Kuka lähetti tällaisia kirjeitä ja miksi? Hän ei ensinnäkään tuntenut ketään Trincoa. Ja miksi hänen osoitteensa oli oikein ja nimi. Nimet oikeastaan kykeni saamaan tietoonsa nimiluettelosta, tai numerosta 020202. Mutta miten tämä Trinco tiesi missä hän asui, sai Marién rypistämään kulmiaan.
Lyö nyt kaksitoista, Marié ajatteli ja puri huultaan kelloa vilkuillessaan. Saman tien kun kello kajahti keskiyön merkiksi, Marié repäisi kuoren auki. Lattialle tippui pitkä kaulakoru ja kirje itsessään luiskahti kirjeestä hänen käteensä. Marié alkoi lukea:
Hei,
Tiedän että tämä tuli yllätyksenä. Olen Trinco, yksi niistä harvoista kuten sinä. Et ole yksin, sillä minäkään en ole yksin. Sain itse tällaisen kirjeen sinun ikäisenäsi. Olemme vain kaksi vuotta eri tilanteessa. Minut valittiin sinulle, sillä olet nainen. Opettaja-oppilas tilanteessa täytyy olla mies-nainen systeemi. Monimutkaista, eikö vain? Miksi? Koska Miehet kykenevät opettamaan kaiken tarpeellisen yksinkertaisemmin, kuin te naiset.
Olen jaaritellut jo tarpeeksi kuka olen ja mitä olen sinulle. Nyt on tärkeää, että ymmärrät. Lue seuraava asia tarkkaan. Kaulakoru joka on kirjeen mukana, on merkki Sinusta. Se kaulassa kykenet olemaan Turvassa. Sinussa on voimaa mitä et uskokaan. Nyt se on pysynyt piilossa, mutta lähiaikoina tulet ymmärtämään, että kiität minua vielä avusta. Laita se heti kaulaasi. Jos joku kysyy siitä, vastaa että ostit sen.
Parahin terveisin, Trinco, opettajasi.
Marié tuijotti kirjettä ja vilkaisi lattialla olevaa korua. Kirje käski pistää se heti kaulaan, jotta hän olisi Turvassa. Miltä? Nainen nielaisi ja nappasi korun lattialta ja pujotti sen kaulaansa. Koru oli kaunis. Se oli painosta riippuen hopeaa, mutta keskiosa oli kauttaaltaan timanttinen. Ja se timanttiosa teki jonkin hologrammimaisen merkin mitä Marié ei osannut tulkita. Hän taittoi kirjeen ja varmisti ettei kuoressa ollut mitään, ennen kuin vei sen lipastoon sänkynsä viereen. Hän halusi palavasti tietää lisää sillä kupliva jännitys ja laimeahko pelko kourasi vatsassa. Hän halusi nähdä tuon Trincon, kysyä ja huutaa. Hän halusi ymmärtää.
Marién kertomus
Onko elämä niin yksinkertaista? Kaikki kulkevat omalla painollaan. Aamu vaihtuu päivään, päivä iltapäivään, iltapäivä iltaan ja yöhön. Mikään ei koskaan muutu, sen jokainen on huomannut. Kangistus samoihin kaavoihin on hurja. Työt alkavat klo 07.00 ja loppuvat klo 15.00. Niistä ei voi poiketa, ellei esimies anna lupaa.
Mitä jos joskus kaavoja rikottaisiin? Valvottaisiin yöt, nukuttaisiin päivät. Syötäisiin ensin jälkiruoat, sitten vasta pääruoat. Käydään koulut ensin, sitten siirrytään eskariin. Miltä elämä maistuisi silloin? Uskoisi ainakin, että käsitys arjesta muuttuisi. Se ei olisi enää robottimaista liikettä lasittunut katse silmissä. Monet sanovat, että ovat kyllästyneitä samoihin rutiineihin. Mutta maailma on vapaa paikka - mikä kieltää ottaa iloa irti asioista joita haluaa tehdä? Ei mikään. Maailma on siitä ihmeellinen, että säännöt kun ovat olemassa, tuntuu kuin kaikki olisivat vankina tässä eksoottisessa maailmassa...
1. KIRJE
Postilaatikossa kolahti. Iltapäivän posti oli saapunut klo 20.00, eli tavallista myöhempään. Linnut visersivät iloisesti kun tiesivät, että olisi aika saada ruokaa. Yksi niistä lennähti ikkunalaudalle ja alkoi nokallaan koputella lasia. Lasin toisella puolella oli makuuhuone mikä oli modernisti sisustettu sinisine ja punaisine väreineen. Huone oli tilava, mutta tarpeeksi pieni yhden hengen makuuhuoneeksi. Huoneen omistaja vilkaisi ikkunaan ja hymyili. Hän oli tottunut lintujen merkkiin niiden ruoka-aikana.
Hän oli jo kauan ruokkinut lintuja monia vuosia. Ne olivat alkuvuosina käyneet vain silloin tällöin nokkimassa talipalloja. Mutta aina joka vuosi ne uskaltautuivat kerta kerralta kauemmin olla pihamaalla ja tuloksena talipallot alkoivat tyhjentyä yhä useammin. Marié odotti vielä sitä päivää, jolloin linnut eivät lähtisi lentoon hänen ilmaantuessaan pihalle. Hän odotti, että linnut istuisivat talipalloruokintapaikan luona hänen asettaessaan lisää ruokaa. Nainen odotti, että joskus linnut tulisivat ihan olkapäälle tai käsivarrelle istumaan. Mutta vaikka hän tiesi että siinä menisi kauan, hän jaksaisi odottaa.
Marié on nuori aikuinen, 28 vuotias kultakutri. Hänen perheeseensä oli kuulunut ennen muuttoa äiti, isä ja kaksi pikkuveljeä. Lemmikkejä heillä oli ollut aina, niin kauan kuin nainen vain jaksoi muistaa. Elämä ilman eläimiä ei olisi tuntunut kodikkaalta. Marién pikkuveljet olivat useinkin eläimien riesana; repimässä häntää tai pelottelemassa nautoja, joten ei ollut ihme että eläimet pelkäsivät poikia. Maalla he olivat asuneet aina. Ja kuten Marié, hän ei voinut poiketa perinteistä vaan oli ostanut talon maalta. Heidän kotitalonsa oli ollut punaisella maalilla värjätty hirsitalo, kalusteet yksinkertaiset, mutta pehmeät ja mukavat. Ikkunoita oli vähän ja ainainen ruoan tuoksu oli sinetöitynyt hänen muistoihinsa.
Nyt, hänen oma talonsa oli puutalo, keltainen ja kaunis. Pihamaalla kasvoi tulppaaneja ja auringonkukkia. Ruohon Marié hetki sitten oli leikannut. Kalusteet olivat yhtä vanhaa ja kaunista, kuin syntymäkodissa. Tauluja saattoi nähdä joka huoneessa ja singeeraus niissä oli Marién oma. Hän oli harrastanut kuvataidetta jo nelisen vuotta. Ja kuvataidetyöt olivat hiili-, piste-, tai lyijykynätöitä.
- Juu, olen tulossa. Malttakaa hetki, Marié naurahti terassille astuttuaan ja havaitsi puissa parisenkymmentä nälkäistä lintua. Pari niistä liiteli alemmas, mutta pysytteli silti turvallisen välimatkan päässä. Marié seurasi sivusilmillään niiden lähestymistä talipalloja puuhun sitoessaan ja irrotti tyhjät täytettyjen edestä. Tämän jälkeen hän nippasi maasta voikukan juurineen ja heitti sen pihan kulmassa olevaan bioroskikseen mennessään postilaatikolle.
Marié ei koskaan saanut posteja. Se oli hyvin sääli. Tietokoneet olivat olemassa, mutta nainen ei ikinä ollut pitänyt niistä. Liian monimutkainen tietotekniikka oli. Hän otti yhteyttä paremmin kirjeitse tai kasvokkain. Ja nyt, kun hän vilkaisi kannen alle, sinne oli tullut valkoinen kirje. Kuulakärkikynällä singeerattu osoite ja lähettäjä kiilteli valkoisella paperilla. Hieman häkeltyneenä tummanruskeat hiukset omistava nainen nosti kirjeen ylös ja tuijotti sitä minuutin ajan aivot raksuttaen. Hän käänsi kirjeen ympäri. Siinä luki; "Marié Sing, avaa kuori vasta yöllä." Marié joutui hetken miettimään kirjettä, ennen kuin vei sen lipaston päälle ja huokaisi. Lähettäjää hän ei tuntenut. Siinä ei lukenut muuta kuin Trinco. Ja miksi se pitäisi lukea vasta yöllä? Nuori aikuinen turhautui ja potkaisi pienen puunpalaisen pitkin olohuoneen puulattiaa ja lysähti sohvalle hieromaan ohimoitaan katsellen liekkejä takassa. Miten hän tuhlaisi aikaansa?
Marié vilkuili kelloa. Kohta se löisi kaksitoista.. Kohta hän saisi avata kirjekuoren. Hän oli koettanut tuntoaistinsa varassa selvittää sisältöä. Siellä oli kyllä jotakin muutakin kuin vain kirje. Se oli jotakin pientä ja pitkää. Kuka lähetti tällaisia kirjeitä ja miksi? Hän ei ensinnäkään tuntenut ketään Trincoa. Ja miksi hänen osoitteensa oli oikein ja nimi. Nimet oikeastaan kykeni saamaan tietoonsa nimiluettelosta, tai numerosta 020202. Mutta miten tämä Trinco tiesi missä hän asui, sai Marién rypistämään kulmiaan.
Lyö nyt kaksitoista, Marié ajatteli ja puri huultaan kelloa vilkuillessaan. Saman tien kun kello kajahti keskiyön merkiksi, Marié repäisi kuoren auki. Lattialle tippui pitkä kaulakoru ja kirje itsessään luiskahti kirjeestä hänen käteensä. Marié alkoi lukea:
Hei,
Tiedän että tämä tuli yllätyksenä. Olen Trinco, yksi niistä harvoista kuten sinä. Et ole yksin, sillä minäkään en ole yksin. Sain itse tällaisen kirjeen sinun ikäisenäsi. Olemme vain kaksi vuotta eri tilanteessa. Minut valittiin sinulle, sillä olet nainen. Opettaja-oppilas tilanteessa täytyy olla mies-nainen systeemi. Monimutkaista, eikö vain? Miksi? Koska Miehet kykenevät opettamaan kaiken tarpeellisen yksinkertaisemmin, kuin te naiset.
Olen jaaritellut jo tarpeeksi kuka olen ja mitä olen sinulle. Nyt on tärkeää, että ymmärrät. Lue seuraava asia tarkkaan. Kaulakoru joka on kirjeen mukana, on merkki Sinusta. Se kaulassa kykenet olemaan Turvassa. Sinussa on voimaa mitä et uskokaan. Nyt se on pysynyt piilossa, mutta lähiaikoina tulet ymmärtämään, että kiität minua vielä avusta. Laita se heti kaulaasi. Jos joku kysyy siitä, vastaa että ostit sen.
Parahin terveisin, Trinco, opettajasi.
Marié tuijotti kirjettä ja vilkaisi lattialla olevaa korua. Kirje käski pistää se heti kaulaan, jotta hän olisi Turvassa. Miltä? Nainen nielaisi ja nappasi korun lattialta ja pujotti sen kaulaansa. Koru oli kaunis. Se oli painosta riippuen hopeaa, mutta keskiosa oli kauttaaltaan timanttinen. Ja se timanttiosa teki jonkin hologrammimaisen merkin mitä Marié ei osannut tulkita. Hän taittoi kirjeen ja varmisti ettei kuoressa ollut mitään, ennen kuin vei sen lipastoon sänkynsä viereen. Hän halusi palavasti tietää lisää sillä kupliva jännitys ja laimeahko pelko kourasi vatsassa. Hän halusi nähdä tuon Trincon, kysyä ja huutaa. Hän halusi ymmärtää.