TITANICRP

mitchell scott oswald - vetäisi napitti valkoisen kauluspaitansa ylimmän napin, vetäisten syvään henkeä. Satama häämötti nyt jo kauempana, ja mies itse oli ollut laivan kyydissä jo tovin, enimmäkseen vain auttaakseen järjestelyissä ja viedäkseen tavarat hyttiinsä, jotta voisi välittömästi aloittaa tarjoilun ja muiden opastamisen. Päätään pienesti pudistellen tummaverinen katsoi hiljalleen lähemmäs tulevaa satamaa, nähden tarkasti vain suuren väkijoukon laivaa odottamassa - ja heistä luultavasti noin puolet eivät edes astuisivat laivaan jalallaan, vaan olivat katselemassa matkustajalaivan lähtöä. 

Oswald itse ei ymmärtänyt laisinkaan, miksi ihmiset olivat niinkin innoissaan koko rotiskosta, vaikka matkalippujenkin hinnat olivat pilvissä. Olihan laiva hieno, ja hyvinkin siisti, siitä herra ei voinut väitellä, mutta pelkän tarjoilijan näkökulmasta aluksessa ei ollut kokonsa jälkeen mitään niinkään erikoista - eikä hän itse missään nimessä tulisi maksamaan matkasta niin suuria summia, kuin yli kaksituhatta muuta ihmistä oli maksanut, vain ja ainoastaan yhden neitsytmatkan vuoksi. Seuraavan kerran kun matkustajalaiva satamasta lähtisi, ei sitä luultavasti saataisi edes täyteen, alkuhuuman lähtiessä.

Viimeinkin satamaan oli enää pieni matka, ja Mitch pystyi jo kuulemaan ihmisten äänet, sekä joidenkin iloiset huudahdukset. Silmiään turhautuneena pyöräyttäen herra siisti vielä nopeasti hiuksiaan, nostaen sitten shampanjalaseilla täytetyn tarjoittimen otteeseensa - hänen työnsä kun sattui tuolla hetkellä olemaan ihmisten tervehtiminen ja mahdollinen avustus, jos joku nyt hyttiinsä ei sattunut löytämään. Tekaistu hymy vedettiin pian myös mukaan eleisiin, hänen suoristaessaan selkäänsä hivenen verran. Laiva olisi pian satamassa, ja tällöin tummaverinen pääsisi käyttämään näyttelytaitojaan ja todellakin puhumaan ihmisille, muka niin iloiseen äänensävyyn.

Aallot vierivät eteenpäin. Ne näyttivät ikään kuin kisaavan kuka niistä iskeytyisi ensimmäisenä kiviseen laituriin, hajoaisi pienemmäksi liikkeeksi ja muovautuisi taas osaksi valtameren massiivisuutta. Jostain kauempaa kantautui lokkien kirkunaa, joka muistutti paljon väkijoukon hälinää lastauslaiturilla.

Kaikki odottivat aaltoja halkovaa rautahirviötä, jonka neljästä piipusta tuprusi savua mustanaan. Laiva, jonka kyljessä komeili kultaisin kirjaimin nimi ”Titanic”, veti massiivisuudessaan vertoja valtamerelle, jopa uhmasi sitä loistokkuudellaan.

Merellä kävi viima joka pakotti laiturilla naisille lirkuttelevat miehet pitämään kiinni hatuistaan. Naiset näyttivät muhkeissa mekoissaan ja pröystäilevissä päähineissään lähinnä täytekakuilta. Eräillä heistä oli päällään enemmän timantteja mitä kruununjalokivissä, ja heidän sivistynyt puheensakin tihkui vastenmielistä imelyyttä ja ylimielisyyttä. Jokainen oli pistänyt parastaan, mutta silti he näyttivät epävarmoilta ja pelokkailta korujen sädehtiessä aamuauringossa samaan tapaan kuin taskuvarkaiden ahneudesta kiiluvat silmät.

Tuulenpuuska heitti hiussuortuvan kasvoille. Hento puhallus siirsi sen sivuun, jolloin syvän siniset silmät saattoivat jatkaa tuimaa tuijottamistaan kauas taivaanrantaan saakka. Suu mutrussa, rispaantuneessa mutta silti parhaimmassa takissaan Thomas Meck Keller pohdiskeli huoliaan pahoinvoivana. Ei hän sairas ollut. Mutta peloissaan.

Hän veti kylmää meri-ilmaa keuhkojensa täydeltä, painoi luomensa kiinni ja kuunteli kohinaa. Antoi hetken kulua ilman merkitystä, keskittyen ei-mihinkään. Meri oli kaunis ja levollinen, petollinen ja kutsuva, yhtä tyyni kuin taivas heidän yllään.

Keller veti takkiaan tiukemmin päälleen. Ei laiturilla kovin kylmä ollut. Kauhu se vain värisytti hänen ruumistaan. Siitä huolimatta pieni hymy nousi nuorukaisen kasvoille: tuttu ääni kantautui jostain hänen vierestään.
’’Vähän’’, Keller hymähti ja käänsi katseensa siskoonsa jota ei tuntunut huolestuttavan mikään. Thomas oli kyllä joskus maininnut siskolleen pelkäävänsä vettä, mutta tokkopa tuolla oli aavistustakaan millaiseen hysteriaan se voisi hänen veljensä saattaa. ”Vähän” ei ollut sana sinne päinkään kuvaamaan miehen kauhua tulevaa matkaa kohtaan. Huokaus karkasi huulien välistä: viimeisen tunnin aikana niin oli käynyt jo aivan liian monta kertaa.


Attachment Deleted

- tässä on sen verran vähän roolaajia niin mietin että voisin tähänkin tehdä naishahmon
mutta pitäis varmaan sit tosiaan odottaa roolipelin pitäjän hyväksymistä joten niiin

Thomas Meck Keller hymyili siskolleen, kunnes kuuli ihmisten innostuneet huudot ja näki laivan lipuvan hiljattain heitä kohti. Hieman jännittyneenä mies nielaisi ja siirsi katseensa siskoonsa, joka ehdotti kotiin jäämistä. Se oli käynyt myös Thomaksen mielessä.
’’Ei nyt jänistetä kun on liput ja kaikki. Vivianne pettyy jos ei pääsekään näkemään meitä’’, tummahiuksinen mies yritti vakuutella siskolleen, vaikka olisi itsekin mieluummin jäänyt kotiin. Mutta he olivat jo luvanneet tädilleen, Vivianne Straxille, tulevansa kyläilemään. Naisella ei juuri muita elossa olevia sukulaisia ollut, jonka vuoksi hän välttämättä tahtoi nähdä Kellerin sisarukset. Tiedä vaikka tuo aikoisi testamentata koko omaisuutensa heille.
Jokin poikkelehti ihmisten välistä kaataen Flawnian kumoon.

’’HEI, varo vähän’’, Thomas huudahti miehelle, joka töykeästi oli vain jatkanut matkaansa pysähtymättä edes pahoittelemaan. Hatusta ja kaulasta riippuvasta kamerasta päätellen mies oli toimittaja, kiireinen sellainen. Keller pudisteli päätään paheksuvana. Jotkut ihmiset eivät vain millään tahtoneet muistaa käytöstapoja.
Thomas siirsi katseensa Flawniaan, hymyili vähän säälivänä ja auttoi siskonsa ylös. Uusi valkoinen pitsimekko oli likaantunut.
’’Älä huoli mekostasi. Vivianne ostaa sinulle vaikka kymmenen uutta tuollaista, kunhan vain nyt nousemme laivaan ja menemme hänen luokseen’’, Thomas yritti rohkaista siskoaan samaan aikaan, kun Titanic teki tuloaan satamaan riemunkiljahduksien saattelema.

// mä kyl luulisin että voit tulla ilman sitä hyväksyntääki kun noh, ei tässä hirveesti oo roolaajia ja sulla on jo yks hahmo niin tuskin toisestakaa mitää haittaa on, en ainakaa keksi mitää syytä miks et sais tehä toista hahmoo

sarah olivia forney - siisti hivenen verran vaaleita, olkapäilleen yltäviä hiuksia, jotka oltiin vasta hetki sitten väännetty sotkuisille kiharoille. Pienehkö huokaisu livahti naisen huulilta, hänen suoristaessaan ryhtiään, katseen vaeltaessa samanaikaisesti sukulaisiinsa - isäänsä, äitipuoleensa, sekä setäänsä ja tämän vasta kuvioihin astuneeseen vaimoon. Heistä jokaisella oli niin "siistit" vaatteet, suuria röyhelöitä sekä sulkia, miehillä siistit puvut, kaikkea mikä sai kylmänväreet kulkemaan perheensä ainokaisen selkärangalla. Hän itse olisi mieluusti jäänyt kotiin, taikka edes tyytynyt kolmannen luokan hytteihim, joissa ihmiset sentään arvostivat laivaa ja sen hienouksia - hänen perheelleen koko matka tulisi olemaan vain yksi laiva monien joukossa. Päätään pienesti pudistellen hän astui pari askelta kauemmas suvustaan, nyt hieman lähemmäs vettä. Katse puolestaan siirtyi hiljalleen satamaan lipuvaan, suureen matkustajalaivaan, joka sai pienen hymyn neidin huulille. Tätä hetkeä oli hän odottanut kuin kuuta nousevaa, vaikka kyllä olisi toivonutkin, että voisi sen viettää paremmassa seurassa.

Ihmiset alkoivat suoraan sanoen huutaa, toiset jopa kiljua riemusta, laivan viimeinkin pysähdyttyä satamaan, saaden hennon naurahduksen livahtamaan Forneyn huulilta. Pari askelta taaemmas ottaen, teki hän tilaa laivaa lähemmäs haluaville ihmisille, hän kun voisi mieluusti ihailla tuota kaikkea kannelta käsin.
Kimeähkö huuto kantautui pian vaaleaverisen korvaan, saaden hänet automaattisesti kääntämään päätänsä äänen suuntaan - äitipuoleensa. Hymy oli hetkessä pyyhitty naisen kasvoilta pois, hänen askeltaessaan punertavat hiukset omistavan äitipuolensa luokse, pysähtyen noin metrin päähän hänestä. Sanaakaan hän ei suustaan päästänyt, vaan päätyi katsomaan tummansinisillä silmillään edessään tuohtuneen näköisenä seisovaa naista kysyvästi, odoittaen vain hänen kertovan asiansa.

"Älä enää edes ajattele tunkeutuvasi tuollaiseen väkijoukkoon, pilaat vain kalliin mekkosi!" Margaret - äitipuoli - tiuskahti kuuluvaan ääneen, läpsäisten naista yhdellä nopealla liikkeellä käsivarteen, jonka jälkeen hän katosikin kauemmas aviomiehensä perässä. Alahuultaan hennosti purren, Sarah loi nopean katseen setäänsä, joka ei hänkään sanonut mitään - vastasi vain sympaattisella katseella veljentyttärensä katseeseen, jonka jälkeen miehen käsi otti tiukan, kuitenkin varovaisen otteen vierellään seisovan naisystävänsä kädestä, heidänkin lähtiessä pian kaksikon perään. Syvään henkeä vetäisten, vaaleaverikkö siisti norsunluun värisen mekkonsa helmaa, joka laskeutui nätisti lähes maahan asti. Mekko oli yksi siisteimmistä hänen mekoistaan, joita oli mukaansa ottanut - hienoimman hän säästäisi illalliselle, jos edes äitipuolensa kanssa laivaan asti ensin pääsisi. Mekon kaula-aukko oli suuri, mutta se peitti rintamuksen täydellisesti. Kaula-aukkoa koristeli ohuella, lumenvalkoisella langalla tehdyt kuviot, jotka olivat noin parin sentin kokoisia, ja jatkoivat matkaansa aina mekon selkäpuolelle asti, jossa ne alkoivat tehdä tietään pitkin selkää, aina alaselkään asti, jossa mekko lakkasi olemasta niin sanotusti "kireä", ja laskeutui siitä alkaen nätisti maahan. Hihat mekossa puolestaan olivat kireät, mutta vain hieman kyynerpäiden yläpuolelle - juuri niin kuin useissa naisen omaavissa mekoissa.

Sarah heräsi pian ajatuksistaan, laivan "torven" soidessa äänekkäästi, ja laskusillan alkaessa löytää paikkaansa. Pienehkö huokaus livahti hänen huultensa lomasta, askeleiden alkaessa kaikessa rauhassa seurata sukulaisiaan, joiden seuraansa hän mieluusti välttelisi juuri nyt - ja sen luultavasti näki selkeästi toisen kärsivästä ilmeestä.