jengirp - two sides (UUDELLEENJULKAISU, AINA MUKAAN)

Savuke huuliensa välissä keikkuen, Gabriel saapui rakennuksen oleskelutilaan, joka oli kaikkien käytössä ja parhaillaan autio. Campbell oli tottunut aina kuulemaan jo kauempaa puheensorinaa kyseisestä tilasta, mutta kukaan ei nyt täyttänyt huonetta tarinoillaan ja turinoillaan. Mieskään ei saanut mahdollisuutta tarinoiden jakoon, kun ketään kelle tilittää ei ollut hollilla. Gabriel heittäytyi yhdelle sohvista epämääräiseen asentoon, jotenkuten röhnöttäen siten, että päätä tuki sohvan toinen käsinojista. Hellhoundilainen siirsi katseensa korkeahuoneisen huoneen kattoon, jonka kirkkaat valot loistivat miehen silmiin kevyesti, mutta eivät kuitenkaan sen vertaa, että miehen olisi ollut ikävä pitää silmiään auki. Hän kuitenkin sulki silmänsä, kun hän vielä nappasi pitkän henkäyksen veltossa vasemmassa kädessään olevasta syövän aiheuttajasta. Jonkinnäköisen rentouden tilan hetkeksi saavuttaneena hän puhalteli savuja pois keuhkoistaan aina korvaten ne uusilla. Hiljaisuus oli miellyttävää, vaikka mies olikin saanut olla melko pitkälti koko päivän hiljaisuudessa seuranaan vain omat ajatuksensa.

Tummahiuksinen mies ponkaisi itsensä pystyyn, kun savuke oli saavuttanut pahvinsa ja poltettavaa ei enää ollut. Mies tumppasi savukkeen pöydässä olevaan tuhkakuppiin ja jätti vielä kevyesti savuavan savukkeen taakseen, kun hän lähti astelemaan kohti ulko-ovea. Aurinko paistoi jo pidemmälle sisään ja mies joutui saman tien siristämään silmiään nähdäkseen eteensä ja vei lisäksi oikean kätensä auringonsuojaksi. Katu oli melko autio – kuten yleensäkin – eikä liikennettä ollut. Mies käänsi katseensa kadun molempiin päihin ja onnistui katseellaan tavoittamaan kadun varrella seisovan Tanyan. Hän näytti olevan vailla aktiviteettia ja mies ei osannut sanoa oliko hän lähdössä vai tulossa. Gabriel päätti kuitenkin tervehtiä ja asteli rennosti kädet taskuissaan etäämmällä olevan tummempihipiäisen naisen luokse.
”Onks mitään näkyny?” mies huikkasi jo hiukan etäämmältä, kunnes pysähtyi naisen seuraan varmentaen, että sanat olivat naiselle osoitettu – vaikka ei kuuloetäisyydellä muita ollutkaan. Campbell siirsi katseensa tien toisella puolella olevaan rakennukseen, sitä silmäillen silmät inhoa täynnä.

roolin koulun jälkee

Kuten mies oli alitajunnassaan arvellutkin, oli nainen selvästikin tarkkaillut jo tovin parhaillaan Ravensien kotipesää, joka nökötti edelleen samoilla sijoillaan aina muistuttamassa miestä hänen tuntemastaan vihasta rakennuksen hallussapitäjiä kohtaan. Campbell siirsi katseensa naisen tavoin rakennukseen ja vaistonomaisesti tunsi, kuinka hänen otsansa jännittyi aavistuksen verran kurtulle ja sai miehen näyttämään ikävystyneeltä. Liian kauan he olivat jo joutuneet olemaan katujen hallitsijoiden arvoasteikossa ikävien korppien hännillä. Ero jengien välillä oli periaatteessa mitätön, mutta kun kaduilla nimettiin kuninkaita, saivat Ravensit kyseisen tittelin. Titteli, joka oli niin pitkään kuulunut vahvasti Hellhoundseille, oli riistetty ulkopuolisten toimesta ja tuon päivän muistelu lisäsi ryppyjen määrää miehen otsassa. Päässä laukkaavat ajatukset saivat miehen myös puristamaan taskuista hetki sitten ulos tulleet kämmenet nyrkkeihin. Lyhyestä hermosta tunnettu Gabriel kuitenkin pyrki pian hellittämään ja pystyikin vapauttamaan kämmenensä puristuksista, kun hän vei kätensä puuskaan ja pyyhki samalla kasvojensa ilmeet peruslukemille. Joskus aikoinaan vihanhallintakursseilta napatut fraasit alkoivat nyt puolestaan täyttämään miehen pään ja mies oli rauhoittumaan päin. Kuinka jokin niinkin pieni ajatus saattoi laukaista sellaisia vahvoja tuntemuksia miehen päässä?

”Saisivat pysyäkin sisällä”, Gabriel päätyi jonkin ajan kuluttua kommentoimaan, kun toive Ravensien täydellisestä katoamisesta vieraili miehen pääkopassa. Jos Gabrielilta kysyttäisiin, hän olisi saman tien hätyyttelemässä keinoja kaihtamatta teksasilaiset kotiinsa, mutta hän kun ei ollut jenginsä sisäisen johtoportaan korkeimpia miehiä. ”Meillä täytyy olla suunnitelma”, ”Emme voi vain ajattelemattomasti rynniä sisään luodit viuhuen”, ”Meidän täytyy hankkia etulyöntiasema”, näiden kaltaisia lauseita oli lennellyt holtittomasti jengin sisäisissä keskusteluissa tulevaisuudesta. Tuntui kuitenkin siltä, että minkäännäköistä suunnitelmaa ei ollut kehkeytymässä ja mitään etulyöntiasemaakaan. Campbell kannatti ehdottomasti päätöntä lähestymistapaa, joka voisi ollakin toimiva sen arvaamattomuuden takia – mutta silti ehdottomasti myös äärimmäisen typerä.

”Tai tekis kyl itse asias mieli vähä hätyytellä niitä liikenteeseen”, Campbellin mieleen juolahti ihana ajatus lähteä oikein ärsyttämällä ärsyttämään Ravenseja ja saada nuo kohtaamaan heidät. Parempaa tapaa purkaa turhautumistaan pieneen ”viattomaan” yhteenottoon jonkun korpin, taikka korppien kanssa, ei noussut miehen mieleen. ”Jos ne sattuis vaikka olemaan vailla leikkikavereita.”

Ramielle El Leimar





Ramielle nojasi tatuoinnein koristeltuja käsiään yhä ikkunaan, jossa ei ollut ollut lasia pitkään aikaan. Hän tunsi hennon tuulenvireen kasvoillaan, kaduilla ei näkynyt ristinsielua. Ramielle koki olonsa suorastaan ikävystyneeksi. Viimeiset kaksi päivää hän oli viettänyt lähinnä sängyssä maaten, sillä jengissä oli päätetty pitää matalaa profiilia. Matalaa profiilia oli hänen mielestään pidetty jo liiankin kauan, vaikka hän saattoi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Mutta mitä vähemmän tekemistä oli, sitä levottomammaksi nainen muuttui. Ja kun Ramielle oli levoton, se tarkoitti hänen olevan rauhaton ja kireä. Naisen olemus muistutti mustaa kissaa, joka viuhtoi häntäänsä ärtyneesti, kuin odottaen, että joku onneton eksyisi häntä silittämään ja saisi tuta terävät kynnet nahassaan.

Ramielle katseli kadun vastapuolella seisovaa Hellhoundsien päämajaa. Se ei ulkomuodoltaan eronnut paljoakaan Ravensien talosta, mutta talojen asukkaat poikkesivat toisistaan jo huomattavasti enemmän. Ramielle olisi saattanut ensimmäisinä jengivuosinaan sanoa vihaavansa Hellhoundsia jäsenineen, mutta nykyään hän ei välittänyt niinkään vihanpidosta tai jengeistä ylipäätään. Hänelle koko touhu oli enemmänkin vitsi, ja hänen elämänsä oli komedia, huono sellainen.

Ramiellen tummanvihreät silmät näyttivät kapenevan, kun hän huomasi kadun toisella puolen liikettä. Hellhoundseja, tietenkin. Näyttivät juonivan jotain, mies ja nainen. Ramielle jäi tarkkailemaan mustien hiussuortuviensa lomasta noiden kahden touhuja kiinnostuneena. Häntä ei niinkään huvittanut sekaantua asiaan sen kummemmin, ehkä hän olisi voinut mennä ärsyttämään noita, mutta hänestä ei tuntunut sinä hetkenä siltä, että hän tahtoisi tappaa ketään – saatikka sitten tulla tapetuksi.

Hän tunsi olonsa hieman harmistuneeksi siitä, että sattui olemaan niin korkealla, eikä kuullut kunnolla Hellhoundsien puhetta. Siitä huolimatta hän päätti jäädä ikkunan äärelle noita katsomaan, ehkä hän voisi tylsistyttyään heittää vaikka pullon noita kohti, lakkaisivat juonimasta niin lähellä Ravensien pihamaata.

Ramielle oli polttanut vasta vähän aikaa sitten, mutta siitä huolimatta jo hiveli sormillaan taskussaan olevaa sytytintä. Melko välinpitämättömästi Ramielle sytytti tupakan, ja jäi seuraamaan katseellaan kadun touhuja.

Ramielle El Leimar



Ramielle ehti hetken ajan katsella huvittuneena keskenään puhuvia hellhoundseja, kunnes huomasi miehen katseen kääntyneen häneen. ’’Kylläpä siinä kesti’’, Ramielle ajatteli ja päästi tupakan savut keuhkoistaan irrottamatta katsettaan alhaalla olevista. Hän savutteli hetken kaikessa rauhassa ja miettiessään tunnusteli kielellään hampaittensa sisäpintoja, jotka tuntuivat puhtailta ja liukkailta, huolimatta tupakan tuomasta kellertävästä väristä. Sitten hän siirsi katseensa takaisin alhaalla oleviin, mukamas pahimpiin vihollisiinsa, ja huiskautti heille kättä ikään kuin ystävällisyyden merkeissä. Ramielle arveli eleen ärsyttävän, mikä olikin osittain hänen tarkoituksensa, mutta toisaalta häntä ei myöskään kiinnostanut vihanpito sinä hetkenä. He joutuisivat joka tapauksessa taistelemaan vielä toisiaan vastaan, joten oli sama pistää vaikka koko touhu pelleilyksi nyt, kun sota ei tuntunut etenevän.


Tosin Ramielle ei uskonut vihollisjenginsä olevan yhtä rennolla päällä. Hellhoundsit vaikuttivat purreen hampaitaan yhteen siitä lähtien, kun menettivät asemansa Detroitin parhaana jenginä. Mutta ei nainen voinut väittää, etteivätkö monet hänenkin jengistään koetelleet hänen hermojaan vakavuudellaan. Useimmat häntä nuoremmat puolustivat jengiään kynsin ja hampain, kuten Ramiellekin aikoinaan, mutta myöhemmin hekin tulisivat kyynisiksi tylsimyksiksi, jotka eivät niinkään ajattelisi muita kuin itseään.

Jengielämässä pahinta oli se, ettei voinut jäädä eläkkeelle. Sitä joko oli jengissä tai heitti veivinsä. Tosin Ramiellen mielestä kuoleman ja jengielämän välillä ei ollut paljoakaan eroa: pahimpina päivinään hän tunsi kuolevansa jo joka aamu herätessään, kaikki vain oli niin mieletöntä.


Nainen hengitti vielä kerran savua, kunnes tumppasi tupakkansa talon kiviseinään ja tiputti sen alas ikkunasta. Ramielle otti vielä vähän rennomman asennon ja antoi päänsä levätä kämmeniensä päällä. Sitten hän jatkoi kadulla olevien tarkkailemista, ehkä nuo vaikka keksisivät ampua hänet siihen paikkaan.

Ramielle kuitenkin vahvasti epäili, että hänen ampumisestaan seuraisi enemmän haittaa ampujille, kuin hänelle itselleen.

Gabriel piti järkkymättömän katseensa ikkunan äärellä olevassa korpissa huomaten myös, että naishahmo taisi tajuta tulleensa huomatuksi. Hän ei kuitenkaan kavahtanut varjoihin piiloon vaan uhkaavasti piti nykyisiä sijoja yllään ja piti katsettaan kaksikon tavoin kiinni heissä. Etäämmältä oli vaikea erottaa kasvonpiirteitä ja niiden eleitä, mutta minkäännäköisiä ilon tuntemuksia ei niinkään kaukaa voinut erehtyä näkemään. Hahmon olemus oli kaiken kaikkiaan kylmä ja välinpitämätön – samaa olemusta heijasti mieskin parhaansa mukaan, ehkä jopa jonkinnäköisellä perättömällä vihallakin höystettynä.
”Loistava ajatus”, mies kommentoi naisen heittämään huvittavaan ajatukseen, joka kyllä miellytti miestä ja saikin hänen ilmeettömille kasvoille hymyn aikaan, kun hän laski toviksi katseensa vieressään seisovaan Tanyaan. Naisen esittämä ehdotus oli varsin miehen mieleen ja hän voisikin lähteä sitä oitis toteuttamaan, mikäli seurauksia ei koituisi. Harkitsevaisuutta oli kuitenkin sen verran Gabrielinkin päässä, että hän tiesi ettei pääsisi pakenemaan kuiville kokonaisen rakennuksen maan tasolle polttamisesta. Hän sai siis tyytyä vain mielikuvaan, jossa rakennus luhistuisi liekkien keskelle sen todelliselle tasolle korppien polttaessa samalla siipensä ja näin koko pirun yhteisö olisi historiaa.
”Ehkä joku päivä”, Campbell mutisi jatkoksi pienesti harmistuneissaan, mutta päätään kuitenkin varmasti pienieleisesti nyökytellen. Ehkä joku päivä.

Hellhoundilainen jatkoi tarkasteluaan pitäen yhä ravensilaista silmällä, mutta hän antoi katseensa kiertää myös muissa rakennuksen osissa. Mies päätti yhtäkkiä lähteä askeltamaan lähemmäs ja hän tavan mukaan vilkaisi tien molempiin päihin liikenteen varalta – vaikka tietenkään liikennettä ei ollut ja uhka minkään liikennevälineen alle jäämisestä oli olematon. Gabriel loi pikaisesti vielä ohimenevän katseen ikkunan ääressä olevaan naishahmoon, ennen kuin laski katseensa eteensä ja jatkoi matkaansa lähestyessään Ravensien hallussa pitämää rakennusta. Hän ei tiennyt oikein mitä oli tekemässä, ehkä hän toivoi liikehtelemisensä provosoivan Ravenseja liikenteeseen, mutta mies ei osannut arvioida kuinka tarkkoja korpit olivat tänä päivänä omasta pesästään. Campbell oli kuitenkin valmis ottamaan siitä selvää ja askeltaessaan tien poikki hän käänsi katseensa vielä pikaisesti taakseen Tanyalle näyttäen tälle ilkikurisen virneensä.

-- hey tota oon vieki vähä unaware noist rakennuksist
ni öö, haluutteks heittää jonku yhteisen selityksen ni jatkos tiiän varmasti

bc honestly oon ny pelannu välil sillee et oon kuvitellu et nää on jtn kerrostaloi
tai si jotai korkeehkompii omakotitalon tyyppisii, mutta mutta
mitä nää siis on, ehhh