Post by Angelus on Dec 2, 2017 22:02:13 GMT
GLEE 3 X 14 ”On my way” inspiroima
Nuoren miespuolisen opiskelijan oikea käsivarsi nousi ylös ja pian hänen esittämänsä kysymys kantautui opettajan korviin. Luvan saatuaan hän nousi ylös, siirsi tuolinsa takaisin työpöytää vasten ja poistui sitten luokasta jättäen kaikki tavaransa pöydälle. Maantiedettä käsitellyt tunti jatkui. Opettaja piti luokkaansa hereillä sillä tavalla, että hänen kysymyksiinsä oli aina eri vastaaja ja jos näytti siltä, että oppilas oli tehnyt jotain muuta kuin kuunnellut, saattoi hän kirjoittaa merkinnän ruskeakantiseen muistikirjaansa. Kirjaan, jonka hän oli ostanut kyseiselle vuodelle. Siihen hän oli oppitunnin aikana kerennyt lisäämään jo useamman nimen, suurin osa heistä oli miehiä vaikkakin mukana oli pari naisopiskelijaakin.
Keltaiseksi rapatun koulurakennuksen kirkasääniset kellot viestittivät päivän loppumisesta ja samalla ne toivottivat oppilaat viikonlopun viettoon. Suurin osa oppilaista oli jo pakannut laukkunsa valmiiksi, jotta he olisivat ensimmäisinä luokista ulkona. Hetken päästä luokat olivat tyhjentyneet viimeisistäkin oppilaista yhtä nopeasti kuin muinakin perjantaipäivinä. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa, sillä kolmannen vuoden high school -opiskelija ei ollut palannut takaisin luokkaansa lähdettyään sieltä puoli tuntia ennen kellojen soimista. Hänen oliivinvihreä kangasreppunsa oli vielä tuolin selkänojalla roikkumassa. Tunnilla käsitellyt monisteet olivat levällään hänen työpöydällään ja joihinkin papereista oli jäänyt pahvimukin jättämä pyöreä kahviläikkä. Nuoren opiskelijan matematiikan opettaja olisi halunnut keskustella tunnin loputtua tämän hairahduksesta matematiikan kokeessa. Kokeen päätyttyä opettaja oli maininnut vain ohimennen kutsuvansa tämän isän koululle ja keskustelevansa molempien kanssa toisen oppilaan vastausten kurkkimisesta.
Opiskelijoiden kuljetukseen vuokrattu linja-auto odotteli viimeisiä opiskelijoita kyytiin koulurakennuksen edustalla olleella tiellä. Vähän matkan päässä portailla istui joukko nuoria, jotka olivat päättäneet jäädä keskustelemaan toistensa kanssa vielä joksikin aikaa. Katsottaessa rakennuksen katolle, saattoi nähdä siellä jo vuosien ajan liehuneen Yhdysvaltojen lipun. Tarkemmin katsottuna katolla oli jotain tavallisuudesta poikkeavaakin, sillä aiemmin luokasta kadonnut nuori miesopiskelija seisoi reunalla. Hän oli William Schuester, matematiikan kokeessa huijaamisesta kiinnijäänyt kolmannen vuoden opiskelija. Will oli pukeutuneena mustaan kangasliiviin, sillä olihan hän eräänlainen liiviholisti, ja sinisiin farkkuihin. Hänen vihreiden silmiensä katse etsi alhaalla sijainneesta maisemasta paikkaa, mihin hänen olisi parasta astua viimeisen askeleensa. Katsellessaan alas hän huomasi, kuinka hänen isänsä omistama auto saapui erääseen vieraille suunnattuun parkkiruutuun. Herra Schuester astui autostaan ylös ja lukitsi ovet kääntämällä avainta lukossa. Hän käveli portaiden luokse ja ohitti portailla istuneet nuoret. Herra Schuester oli kerännyt reilut viisikymmentä vuotta iäkseen ja harmaantunut hiuksistaan. Hän pysähtyi, kun kuuli paikallaolleen opiskelijan kauhunsekaisen huudon. Hänen katseensa siirtyi automaattisesti opiskelijan osoittamaan suuntaan. Hänen sydämensä jätti sykkeen välistä, kun hän tunnisti katon reunalla olleen hahmon – se oli hänen poikansa. Herra Schuester kylmänviileästi käski yhden opiskelijoista mukaansa näyttämään lähimmän reitin katolle. Vain hetki sen jälkeen hän oli jo juoksemassa ainoan poikansa luokse.
William katsoi suoraan alas, mutta ei kuitenkaan luonut uudestaan katsetta isäänsä. Näin hän ei voinut tietää, että tämä oli lähtenyt juoksemaan. Mikään ei tuntunut pelastavan nuorta miestä, sillä hän ei tiennyt kuinka voisi enää koskaan katsoa isäänsä silmiin. Tämä olisi luultavasti pettynyt poikaansa, sillä olihan hän käyttänyt huijauskeinoja päästäkseen matematiikan kokeestaan läpi. Koskaan ennen Will ei ollut niin tehnyt ja sen takia hänestä tuntui nyt kamalalta. Hänen ainoat ajatuksensa olivat siinä, että hän oli valmis astumaan ratkaisevan askeleen eteenpäin. Kylmään taipuva kevättuuli pääsi heiluttelemaan reunalla seisseen ruskean värisiä, väistämättä kihartuvia hiuksia. Vihreät silmät olivat lukkiintuneet katsomaan alhaalla olleita portaita ja kissankokoisina näkyneitä oppilaita. Williamin oikeanpuoleinen jalka siirtyi reunan ylitse samalla, kun hän nojautui ylävartalollaan eteenpäin. Hallitsematon horjahdus sai nuorukaisen heilauttamaan käsiään. Hän oli horjahduksen siivittämänä sellaisella tilanteessa, ettei hän saanut itseään enää turvallisesti katon pinnalle. Viime hetkellä jokin tarttui Williamia vyötäröstä vetäen hänet taaksepäin. Nuorukaisen syke oli kohonnut korkealle juuri kokemansa asian johdosta ja saatuaan edes hieman hallituksi sitä, hän saattoi luoda katseen tarttujaansa. Hänen silmänsä suurenivat ja äänensä sopersi. ”I-isä!” Nuorukainen piti turvallisena isänsä vahvaa syleilyä, joten hän päätyi sulkemaan silmäluomensa.
”Olen todella, todella pahoillani”, hänen äänensä oli murtua.
”Ei hätää”, herra Schuesterin rauhallinen ääni jäi palloilemaan Williamin ajatuksiin. Will ei voinut estää kyyneleitään. Isä pyyhkäisi yhden ensimmäisitä kyyneleistä poikansa poskelta.
