Olen pahoillani!! Kesti kauheen kauan mut tuutte jatkossa saamaan luvut ihan ihmisten aikaan, lupaan!!
ja öö tääki luku on vähän öö mut öö tässä
LU(UK)KU 6 - Labrassa
Jutta, Renak ja Pete pyyhkivät tassuillaan lumista observatorion seinää.
’’Kuinka täällä voi olla näin paljon lunta?’’, Pete ihmetteli.
’’Olemme nyt paljon korkeammalla. Lumi sataa aikaisemmin lähempänä vuoria’’, Jutta selitti. Lumikuoren alta paljastui panssariovi, vähän samankaltainen kuin pankkiholvissa tai sukellusveneessä. Kattilaisemme joutuivat käyttämään lähes kaikki voimansa vain saadakseen sen auki.
’’Miksi ihmeessä tämä ovi on näin lujatekoinen?’’
’’Siitä on tehty Harmonian kestävä. Tämä paikka rakennettiin alunperin väestönsuojaksi, mutta kun sellaiselle ei ollut tarvetta, siitä tuli tiedekeskus. Observatorio rakennettiin samalla’’, Jutta selitti.
’’Öh, observatoriosta puheen ollen, miksei täällä ole mitään?’’, Renak kummasteli ja katseli ympärillään olevia, huurtuneita metalliseiniä. Sisällä oli melkein kylmempi mitä ulkona, jossa alkoi taas tuiskuttaa lunta sakeanaan.
’’Sisäänkäynti on aika mutkikas. Katsokaas, tämä on vasta alas vievä tunneli. Observatorioon päästäkseen, on kierrettävä maan alta, laboratorion kautta’’, Jutta jakoi tietämystään.
’’Minä kun luulin että pääsisimme heti lämpimän takkatulen ääreen juomaan kaakaota!’’, Pete huokaisi.
’’...Miksi täällä olisi takka? Eihän observatoriossa ole savupiippuakaan’’, Renak hämmesteli Peten olettamuksia.
Pete kohautti olkiaan: ’’Se nyt vain olisi mukavaa.’’
Kattilaiset sulkivat oven perässään. Samaten sisälle tuli pimeää.
’’ApUA!’’, Pete huusi.
’’Pete rauhoitu, minulla on taskulamppu’’, Jutta rauhoitteli ja napsautti valon päälle. He lähtivät heti talsimaan eteenpäin kylmää, kolkkoa käytävää, joka pian kallistui alaspäin vieviksi portaiksi. Pete ja Renak seurasivat tiiviisti Juttaa, jolla oli hallussaan heidän ainoa valonlähteensä.Vaikka heillä kaikilla oli asianmukaiset talvikengät jaloissaan, nostatti kylmää hohkaava lattia vilunväristyksiä joka askeleella. Käytävät oli tehty jonkin kaltaisesta metallista, joka sai heidän askeleensa kaikumaan epämiellyttävän kovaäänisesti pitkälle tiedekeskuksen syövereihin asti. Jostain kuului pienten jalkojen sipsutusta.
’’Minua pelottaa’’, Pete kuiskasi.
’’Se on luultavasti vain hiiri’’, Renak vakuutteli rohkeana.
’’
Väärä vastaus’’, Jutta ajatteli vaikkei tohtinutkaan sanoa sitä ääneen.
’’Minä pelkään hiiriä’’, Pete sanoi hätääntyneesti.
’’Hiiriä? Vaikka olet kissa?’’, Renak nauroi.
’’Nii-in’’, Pete nielaisi.
’’Hmm... Ehkä se on tonttu’’, Renak keksi.
’’Tonttu!’’ Pete hihkaisi niin, että hänen innostuksensa kaikui pimeydessä vielä moneen kertaan. Renak nyökkäili hymyillen, eikä hän lopulta voinut vastustaa kiusausta: ’’...Ehkä se on hiiritonttu’’
’’JUTTAAA’’, Pete huusi ,’’Renak kiusaaa!!’’
’’Lapset, lapset, ei saa ilkeillä’’, Jutta sanoi silmiään pyöritellen ja huokaisi: ’’
Mitä teistäkin vielä oikein tulee?’’
Portaat laskeutuivat aina vain syvemmälle ja syvemmälle maan sisään, kunnes he näkivät valoa: tai tarkemmin ottaen pieniä valopisteitä, jotka lähemmäksi mentäessä osoittautuivat pieniksi numeroiksi. Jutta valaisi taskulampullaan koko huoneen: he olivat saapuneet laboratorioon. Erlenmeyerit ja koeputket telineissään heijastelivat valoa aavemaisesti. Heidän edessään oleva kapistus näytti digitaalisia numeroita.
’’1:00’’, luku näytti. ’’0:59’’, se eteni koko ajan lähemmäksi kohti nollaa. Jutta, Pete ja Renak vilkaisivat toisiaan epäilevästi.
’’0:56’’ luku näytti.
’’Jutta.... Onko tuo pommi?’’, Pete kähisi hiljaa ja otti kiinni Jutan takinhihasta. Jutta ei vastannut vaan tuijotti numeroita peloissaan. Taskulamppu välkkyi patterien huvetessa. Yhtäkkiä jostain alkoi kantautua naurua: Mielipuolisen kovaa naurua, joka sai katit säikähtämään niin, että heidän häntänsä pörhistyivät kolminkertaisiksi.
’’HAHAHAH, KUOLEN, HAHAHAHAHAH’’, ääni hekotti.
’’Haloo?’’, Jutta kysyi äänen suuntaan, ja nauru loppui kuin seinään.
Pete, Jutta ja Renak katsoivat toisiaan vielä kerran peloissaan ennen kuin taskulamppu sammui kokonaan ja huoneeseen tuli täysin pimeää: lukuun ottamatta vihreinä hohtavia numeroita, jotka nyt näyttivät lukua 0:20.
’’Jutta, se on pommi! Ja se nauraja on hullu tiedekatti joka aikoo räjäyttää meidät! Jutta, Jutta me kuollaan!’’, Pete hyperventiloi. Jutta peitti tassullaan Peten suun ’’shh!’’, hän sanoi ja heristeli korviaan: askelten äänet kantautuivat pimeydestä heitä kohti. Nyt jopa yleensä niin rohkea sir Renak peitti silmänsä tassuillaan.
0:10: Sekunnit kuluivat tuskallisen hitaasti. Joku lähestyi heitä kohti pimeydestä. Jutta, Renak ja Pete olivat aivan hiljaa.
0:08 ’’Onko täällä joku?’’ ääni kysyi.
0:07 ’’Ei’’, Pete huusi.
0:06 ’’Pete!’’, Jutta sähähti.
0:05 ’’Kuka siellä?’’, askeleet lähestyivät.
0:04 Pete kiljaisi
0:03 sir Renak säikähti Peten huutoa niin, että kiljaisi itsekin
0:02 Pete säikähti Renakin huutoa ja lähti juoksemaan. Jutta yritti saada taskulamppunsa toimimaan lyömällä sitä pöydän reunaan.
0:01 Joku kompastui, Pete huusi, jotain kaatui ja lasi helisi ja räsähteli hajotessaan.
0:00 ’’PIIP PIIP PIIP’’
Kaikki olivat hiljaa.
’’Kuoltiinko me?’’, Pete kysyi lopulta hiljaa.
’’...Ei, ei tietääkseni’’, Renak vastasi. Joku tuli huoneeseen ja painoi valot päälle katkaisijasta.
’’Mitä täällä oikein riehutaan?’’, katti kysyi ja katsoi kummissaan maassa kompuroivia Peteä ja Renakia, Juttaa ja valkotakkista kattia, joka seisoi hämmentyneenä heidän edessään. Pimeyden jälkeen kattien oli vaikea nähdä loisteputkilamppujen valossa mitään, mutta lopulta Jutta tunnisti huoneeseen tulleen hahmon: ’’Trixie?’’
’’Kukas muukaan’’, Trixie vastasi hymyillen ja pyyhkäisi viiksiään keikaroivasti.
’’Trixie, minä en tiedä mitä tapahtui! Nämä tyypit vain yhtäkkiä tunkeutuivat laboratorioon’’, valkotakkinen katti selitteli ympärillään olevaa sotkua.
’’Me luulimme, että tuo pommi räjähtää!’’Pete älähti puolustuksesi ja osoitti kapistusta, joka hetki sitten piipitti.
’’Pommi?’’, Trixie kohotti kulmiaan ja käveli kapistuksen luo. Hän painoi tassullaan nappia, joka sai kapistuksen avautumaan. Sen sisältä tuulahti taivaallinen tuoksu, ja Trixie nosti lautasen esiin ’’vihis se vain on.’’
’’Onko tuo mikro?!’’, Jutta älähti.
’’Ei mikä tahansa mikro: se on vihismikro!’’, totesi Trixien kollega ’’Se lämmittää vihikset paremmin kuin mikään muu mikro!’’
’’Mutta entä se hyytävä nauru, jonka kuulimme?’’, sir Renak kysyi. Tiedekatit vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä ja purskahtivat nauruun.
’’Ai se... Me vain katsoimme juuri Youtubesta aivan hulvattoman videon, jossa joku idiootti jumitti kielensä metallitan-’’, katti oli selostamassa, kunnes näki Peten, ’’..-koon’’, katti mumisi lauseensa loppuun.
’’En minä ole idiootti!’’, Pete intti.
’’Kröhöm, me emme suinkaan tulleet tänne vihismikron tai videon takia’’, Jutta sanoi peittäen Peten suun, jottei tuo ehtisi sanoa mitään tyhmää, ’’meidän pitäisi selvittää mitä tämä aine on ja mistä se on tullut’’, Jutta kertoi ja heitti Trixielle pussin, jossa kissanminttu oli.
’’Hmm...’’, Trixie tuumaili katsoessaan sitä, ja hetkessä hän olikin jo työn touhussa. Pete, Renak ja Jutta eivät ymmärtäneet hänen metodeistaan tuon taivaallista, mutta seurasivat silti sivusta mielenkiinnolla.
Labra jossa he olivat, ei ollut vielä joulukoristeissa. Seinällä oli jaksollinen järjestelmä sekä muita julisteita, joissa osassa poseerasi Sonic ja osassa joku Barbieta muistuttava hahmo.
’’Kuka tuo on?’’, Pete kysyi julisteita katsellessaan.
’’Trixie Mattel’’, Trixie vastasi irrottamatta katsettaan tutkimistyöstään.
’’Minä luulin, että sinä olet ainut Trixie’’, Pete kummasteli. Trixie nauroi ’’Olenhan minä’’, hän sanoi ’’ainakin täällä Kattilassa.’’
’’Onko Trixie Mattelkin kemisti?’’ sir Renak kysyi ja Trixie nauroi pudistaen päätään huvittuneesti: ’’Ei nyt sentään.’’
Trixien kollega näytti uppoutuneen oman työnsä pariin.
’’Saanen kysyä, mitä te teette?’’, Jutta uteli ja kallisti päätään nähdäkseen paremmin.
’’Mitäkö teen?’’, katti toisti: ’’Minä kehittelen maailman mahtavinta joulutorttureseptiä!’’
Jutta kummasteli katin mahtipontisuutta. ’’Tähänkö tiedekeskuksen budjetti käytetään?’’, hän kysyi vähän huvittuneena.
’’Nauratko sinä?’’, katti kysyi vähän loukkaantuneena: ’’Maista! Lupaan, ettet enää epäile hankkeen hyödyllisyyttä yhden puraisun jälkeen.’’
Jutta kohautti olkiaan ja otti katin ojentaman joulutortun. Jo sen tuoksu oli päätä huumaava, mausta ja rakenteesta puhumattakaan: se oli mehevä ja suloinen, suuhun sulava ja sopivan makea: se maalaili mieleen kuvia joulusta kaikkine ihanuuksineen.
’’Vau’’, Jutta henkäisi.
’’Minähän sanoin’’, katti naurahti ja pisti uuniin seuraavan satsin.
Trixie tutki ainetta hämmentyneenä.
’’Onko tämä jokin vitsi?’’, hän kysyi.
’’Kuinka niin?’’, Pete ja Renak kysyivät hämmentyneinä.
’’Onko siinä huumeita?’’, Renak kauhisteli.
’’Huumeita?'', Trixie toisti melkein huvittuneena: ''Tämähän on kosmista napanöyhtää!''
Kuva MilZiun ja luku minun
ps. Hyvää itsenäisyys
päivääiltaa kaikille!
