KATTILAN JOULUKALENTERI 2016

//dodiii nyt pääsin laittaa tän!

LU(UK)KU 23 - Filosofiaa


Oli jouluaattoa edeltävä ilta. Kattilan väki oli kerääntynyt korkealle aukiolle tähtiä katsomaan. Oli varsin rauhallista, kaikenlainen häslinki oli nyt poissa. Nyt oli joulu. Koko kuukauden jos sitä edeltävänkin he olivat valmistelleet sitä, ripustaneet koristeita, laulaneet joululauluja ja nauttineet jouluherkuista, mutta vasta nyt joulu oli todella laskeutunut, kaikessa aitoudessaan, rauhassaan ja valkeudessaan Kattilaan. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää kiire paketoida tai lähettää kortteja, enää ei riehuttu harjanvarren kanssa suursiivouksissa - enää ei odotettu. Odottamisen sijaan kattilaiset olisivat tahtoneet hidastaa aikaa, pysähtyä ja jäädä vielä hetkeksi nauttimaan joulua edeltävistä päivistä... Ja niin he tekivätkin.


Katit makasivat hangella tähtitaivas yllään. Jokainen mietti yhtä sun toista, enemmän tai vähemmän syvällistä asiaa.
’’Minulla on nälkä’’, Pete tuumasi ääneen.
’’Sinulla on aina nälkä’’, Jutta totesi, minkä jälkeen katit katselivat yllään loistavaa tähtimerta hetken aivan hiljaa.
’’Mitä jos vuoria ei olekaan? Entä jos ne ovatkin vain kangastus?’’, MilZiu pohdiskeli ja katseli taivasta lumoutuneesti. ’’Minun täytyy maalata tämä joskus’’, hän ajatteli.
’’Kuvitelkaa jos koko Kattila onkin vain jonkun mielikuvituksen tuotetta!’’, Pete taivasteli MilZiun sanoista inspiroituneena.
’’No aika köyhä mielikuvitus sillä tyypillä sitten’’, Jutta kuittasi ja katit tirskahtelivat ääneen.
’’...Minulla on nälkä’’
’’Sinä sanoit sen jo!’’, Jutta pyöritteli silmiään Peten jatkuvalle valitukselle.
’’Mutta kun se on totta!’’, Pete intti.
’’Huoh, Pete, tässä’’ Jutta sanoi ja ojensi Petelle snickersin.
’’Oh, kiitos’’, Pete henkäisi ja kahmaisi suklaapatukan ahnaasti itselleen, aivan kuin se olisi ollut puhdasta kultaa.


Jotain kiisi läpi taivaan, halkoen sitä valojanallaan.
’’NÄITTEKÖ?’’, Sibe kysyi ja osoitti taivaalle huokaisten kaihoisasti jo kadonneen valoilmiön perään.
’’Mitä? Minä en nähnyt mitään’’, Pete harmitteli silmiään siristellen.
’’Et olisi niin keskittynyt ruokaasi’’, Jutta näpäytti.
’’Mutta kun ruoka on hyvää! Mitä te näitte?’’
’’Tähdenlennon!’’, Sibe vastasi innoissaan.
’’Mikä se sellainen on?’’, Pete, joka nyt tunnetusti oli hieman tyhmän puoleinen, kummasteli.
’’Ilmakehässä palava meteoroidi’’, kertoi Trixie, joka oli ryöminyt labran pimennosta kaupunkiin joulua muiden kanssa viettämään. Hänen silmäkulmissaan paloi tähtien pilke ja loppumaton tiedonjano.
’’Mikä on peteneroidi?’’
’’Kivi’’, Trixie vastasi jaksamatta välittää Peten kielen solmuista.
’’Ai’’, Pete totesi pettyneenä katseensa laskien.
’’Höpsis, ei se mikään kivi ole! Se on taivaalla lentävä joulukeiju, joka toteuttaa kaikki toiveesi!’’, selitti Miopod tohkeissaan saaden Trixien pyörittelemään päätään.
’’Minä toivon snickersiä’’, totesi Pete huuliaan lipoen.
’’No ei se nyt toteudu. Ja vastahan sinä sait snickersin’’, Jutta taivasteli.
’’Niin ja minä söin sen jo. Ja miten niin ei toteudu?’’
’’Ei toiveita saa sanoa ääneen.’'
’’Ai. No mitä jos toivon sitä aivan hiljaa?’’
’’Ei se enää varmaan onnistu’’, Jutta sanoi pahoillaan.
’’Höh’’, Pete harmitteli, ’’ihme sääntöjä.’’
’’Sanopa muuta’’. huokaisi Sibe ja taittoi tassunsa niskan taakse: ’’Ei kai auta muu kuin odottaa seuraavaa tähdenlentoa.’’

’’Hei, Jutta. Minulla olisi kerrottavaa’’, sanoi Trixie yllättäen.
’’Öh, hyvä on’’, Jutta vastasi hämmentyneesti, siltikin ystävälliseen sävyyn.
’’Saanko minäkin kuulla?’’, kaulaansa uteliaasti kurkotteleva Pete kysyi toiveikkaasti.
’’Antaa aikuisten puhua’’, Sibe sanoi ja taputti Peten päätä, kuin tuo olisi ollut pikkulapsi - mikä ei tosin kaukana totuudesta ollutkaan.
’’Pyh ja pah’’, nurisi Pete ja pisti kätensä kyyryyn mieltään osoittavasti: ’’Ikinä ei minulle kerrota mitään!’’

Trixie ja Jutta siirtyivät vaivihkaa sivuvasemmalle, muiden kuulumattomiin. Trixie vielä vilkaisi ympärilleen varautuneesti ennen suunsa avaamista: ’’Osaat varmaan pitää salaisuuden?’’
Jutta hämmentyi. ’’Öh, kyllä, uskoisin niin’’, hän sopersi peläten, ettei hän tätä salaisuutta tahtoisi kuullakaan.

Trixie kaivoi takkinsa sisätaskusta messinkistä kaukoputkea.
’’...Ei voi olla’’, mutisi Jutta arvatessaan, mitä asia koski. Trixie ojensi kaukoputken hänelle ja osoitti hienovaraisesti taivaalle tassullaan. Jutta otti kaukoputken ja vilkaisi sillä Trixien osoittamaan suuntaan niin nopeasti, ettei kukaan huomaisi, nähden juuri sen mitä odottikin. Huokaus, muttei yllättynyt sellainen, karkasi hänen huuliensa välistä. Hän siirsi katseensa Trixieseen ja sysäsi kaukoputken nopeasti hänelle takaisin.
’’Mutta Trixie, miksi? Kai tajuat että voit joutua todellisiin ongelmiin tästä, jos kukaan saa tietää!’’, hän kuiskasi madalletulla äänellä. Trixie mutristi hieman suutaan ja siirsi katseensa sivulle: ’’Minun oli pakko tehdä jotain... Mitä joulu olisi ilman teitä?’’

Jutta hymyili hymyä, jota huoli hänen mielessään varjosti. Hän avasi suunsa, mutta tyytyi sitten vain nyökkäämään ja katsomaan Trixietä katseella, joka lupasi hänen vaikenevan. Trixie nyökkäsi hyväksyvästi ja sujautti kaukoputken takaisin takkiinsa: ’’Parasta palata muiden luokse, ennen kuin heitä alkaa epäilyttää.’’

’’Olisinpa siili’’, Rapu huokaili.
’’Miksi?’’, muut kummastelivat.
’’Siilit vain ovat niin... Siilejä’’, Rapu mutisi viisaasti. Jutta asettui takaisin Peten ja Ravun viereen.
’’Noh, mistä te puhuitte?’’, Pete uteli heti. Jutta raotti suutaan vastatakseen, mutta vilkaisikin sitten Trixieseen, joka puistatti päätään hitaasti, häntä katsoen. Jutta huokaisi. Salaisuudet oli pidettävä.
’’Joulu... Joululahjoista’’, hän sanoi ja siitäkös Pete vasta innostui.
’’LAHJOJA!’’, hän huudahti, niin että nukahtamaisillaan oleva Adalmiia säpsähti hereille silkasta säikähdyksestä.
’’En minä nukkunut!’’, hän vakuutteli ympärilleen levottomasti vilkuillen.

’’Minulla on-’’
’’Anna kun arvaan: nälkä?’’, keskeytti Jutta Peten virren.
’’Mutta kun nyt minulla on ihan oikeasti nälkä!’’
’’No nyt minullakin on nälkä’’, Rapu sanoi.
’’Ja minulla’’, Sibe huokaisi.
’’Kuka lähtee kauppaan?’’, kysyi MilZiu.
’’Eivät ne ole auki enää!’’, joku väitti.
’’Siwa on aina auki’’, Pete totesi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.
’’Eikä ole’’, Jutta sanoi ja rypisti kulmiaan huvittuneesti.
’’No miksi siellä sitten aina palaa valot?’’, Pete esitti pointtinsa.
’’Hyvä kysymys’’ , Rapu sanoi ja Jutta kohautti olkiaan.
’’Mennään kysymään!’’, ehdotti MilZiu, ja niin he marssivat kaikki yhdessä Siwaan, jossa toden totta paloi valot silläkin hetkellä.


’’Se on auki!’’, huudahti Sibe oven kahvasta nykäistessään. Pete näytti hyvin tyytyväiseltä: ’’Mitä minä sanoin...’’, hän mutisi.
’’Huhuu?’’, MilZiu huhuili, kun tuttua tervehdystä ’’Iltaa, mitä saisi olla?’’ ei kuulunutkaan. Katit tutkivat koko kaupan.
’’Ei ristin sielua’’, totesi Pete pettyneesti henkäisten.
’’Jospa voisimme ottaa mukaamme vähän ruokaa ja jättää rahat tiskille?’’, Sibe ehdotti varovaisesti - olihan huoneessa sentään kaksi Kissalan poikaa, eikä hän ollut varma oliko hänen ehdottamansa tapa täysin lain mukainen...
’’Hmm’’, Jutta näytti harkitsevan tarkkaan, kun taas Pete jo kaiveli kissanpennejä taskustaan. Jutta huokaisi: ’’No hyvä on. Mutta laskette sitten hyvin tarkkaan, yhtäkään senttiä ei saa puuttua!’’

Lopulta Jutta oli se, joka päätyi laskemaan, että maksamaan.
’’Kaikkea sitä ruuan vuoksi tekeekin...’’, hän taivasteli asettaessaan viimeisen pennin pinoon. Sen jälkeen katit lähtivät takaisin aukiolleen tähtiä ihastelemaan roiskeläpät mukanaan, mutta heidän paikkansa olikin jo viety.
’’Sir Renak’’, Jutta totesi sir Renakia ja tuon uutta kollegaa tuijottaen, eikä hän voinut piilottaa sitä pientä katkeruuden jyvästä, joka hänelle oli oikeudenkäynnistä jäänyt hampaankoloon. Hänen mielestään Tanen olisi ehdottomasti pitänyt saada jokin rangaistus.
’’Ah, päivää, ystäväiseni! Oletteko te jo tavanneet uuden apurini: Ranen?’’, kysyi sir Renak yhtä hurmaavana kuin aina.
’’Kyllä... Ranen?’’, Jutta ihmetteli.
’’Niin, katsokaas kun Tane on nyt aivan uusi mies! Hän on valmis jättämään hämärän menneisyytensä taakseen, ja täten hänen nimensä olkoot nyt Rane!’’, selitti sir Renak - mainitsematta sitä, että hänen mielestään hänen apurinsa nimen tuli ehdottomasti alkaa samalla kirjaimella kuin hänen. Jutta katsoi Tanea ja sitten sir Renakia ja taas Tanea, hieman skeptiseen tapaan.
’’Huoh, olkoot’’, hän lopulta huokaisi: ’’Mutta Ta- Ranen on sitten muistettava, että aion pitää häntä silmällä.’’
’’Ei huolta Jutta-neiti, tämä katti ei enää kaidalle polulle astu!’’, ex-Tane sanoi kumartaen syvään. Pete ja Jutta vilkaisivat toisiaan vähän epäluuloisesti: Ainakin Rane oli omaksunut mestarinsa tavat.
’’Hyvä poika, Rane!’’, sir Renak sanoi ylpeästi taputtaen hänen päätään: ’’Ranesta on kuoriutunut mitä loistavin apuri, hänellä katsokaas on kokemusta ja tietämystä rikollisista ja heidän tavoistaan. Uskon, että hänen avustuksellaan saamme Kattilasta huumevapaan paikan ensi jouluun mennessä!’’
’’Mutta ensi jouluhan on huo-’’
’’Tarkoitin sitä seuraavaa’’, sir Renak korjasi leveästi hymyillen.

Ja niin katit päätyivät sulassa sovussa samalle aukiolle tähtiä tiirailemaan. Revontulet loimusivat värikkäinä vuorten takaa ja taivas vain tummeni tummenemistaan saaden tähdet loistamaan aina vain kirkkaammin. Pikku hiljaa kattien silmät alkoivat tuntua raskaammilta ja raskaammilta, eikä aikaakaan kun he yksi kerrallaan nukahtivat hankeen, taivas kattonaan. Onneksi yö oli lämpimänpuoleinen, ja kateilla oli toppavaatetta päällä enemmän, mitä sir Renak olisi heidän edes käskenyt päälle laittaa. Huume- ja flenssuvapaa Kattila. Siinä riitti sir Renakille töitä kerrakseen.