LU(UK)KU 20 - JOULUPAJALLA VIERAILUKattila ja sen laaksot hohtivat valkeuttaan kuin tomusokeriin hukutetut joulukeksit. Kissankolot ja -talot olivat kaikki kuin valtavia piparkakkuja, ja sekös vasta innosti kattilaisia jouluvalmisteluissaan. Jutta ja Pete olivat taas tuttuun tapaansa kaupunkikierroksellaan, nyt kun rauha oli taas palannut Kattilaan - ainakin melkein. Vielä oli jäljellä enää oikeudenkäynti, jota sir Renak oli jäänyt linnaan järjestelemään.
’’PIPARKAKKUTALO’’, huudahti Pete, ’’TEHDÄÄN PIPARKAKKUTALO!’’
’’Hyvä on, hyvä on! Mutta ranskanpastillit ovat loppu, meidän on haettava niitä lisää joulupajalta’’, Jutta myöntyi viimein.
’’JOULUPAJALTA!’’, Pete hihkaisi tuhannen joululahjan aiheuttamaan iloon verrattavissa olevalla riemulla.
Joulupaja oli ehkä Peten suosikkipaikka ikinä - vaikka tosin häntä ei päästettykään sinne kovin usein (kuudensadan rikkinäisen joulupallon jälkeen se oli aivan ymmärrettävää). Rakennus oli aikoinaan ollut Kattilan sokerivarasto, mutta sokerikaivosten ehdyttyä se oli muutettu joulupajaksi Kattilan virallisen tontun, Miopodin, johdolla. Mutta vaikka sokeria siellä ei enää muutamaa pussia enempää säilytettykään, tuoksui ilmassa silti aina vieno karamellin häivähdys uunin lämmön sulatellessa sinne tänne varissutta sokeripölyä.
’’Voi ei’’, henkäisi ikkunan edessä päivystävä Miopod.
’’Mitä?’’, hänen alaisuudessaan hääräilevät pikkutontut ihmettelivät.
’’Hälytys numero 321.’’
’’VOI EI’’, parahtivat tonttukatit, jotka pakokauhuissaan törmäilivät toisiinsa.
’’Rauhoittukaa! Piilottakaa kaikki kissansilmiä villitsevä!’’, Miopod ohjeisti.
’’Eli... Kaikki mikä liikkuu, kiiltää, heijastaa tai hengittää?’’
’’KAIKKI’’, Miopod julisti ja hyppäsi alas ikkunalaudalta.
’’JOULUPAJAAN REISSUKATTI JO MONI TIETÄ KYSYYY
SINNE SAATTAAA LÖYTÄÄ JOS RANSKANPASTILLIT LOPPUUU’’
’’Pete-’’
’’JOULUPAJA ON MUUTAKIN KUIN SOKERIA JA LUNTA,
JOULUPAJA ON KISSAMAAN HIENOIN PAIKKA IKINÄ!! ’’
’’Pete ei-’’
’’EIKÄ SINNE MATKA SILLOIN KOVIN KAUAN KESTÄ,
JOULUPAJA JOS JOKAISELTA LÖYTYY KELLARISTA!’’
’’...Pete’’, Jutta sai viimein sanotuksi Peten lopetettua rallattelunsa.
’’Mitä?’’
’’Ei tuo toimi’’, Jutta sanoi.
’’Mitä? Miten niin?’’
’’Sanojen pitää rimmata!’’
’’Mutta miksi?’’
’’No eihän se muuten ole laulu eikä mikään’’
’’Onhan’’
’’No ei se ainakaan kovin hyvä laulu sitten ole’’
’’Onhan!’’, Pete julisti,’’Minun lauluni on upeaa, sen kaikki kuulla saa!’’
’’No nyt on jo parempi’’, Jutta sanoi.
’’Ai kuinka niin?’’
’’No sehän rimmasi’’
’’Ai rimmasi vai’’
’’Kyllä, kyllä’’
’’En minä ymmärrä’’
’’...Voi Pete’’,
’’Ethän sinä koskaan’’, olisi Jutta tahtonut jatkaa muttei sitten viitsinytkään alkaa vänkäämään Peten kanssa, olivathan he jo joulupajalla.
’’Kop Kop Kop ’'’. kolkutti Jutta tammiovea tassullaan. Samaten avautui ovesta pieni luukku, josta heitä tarkastelivat pienet, häijyt silmät.
’’Mitä asiaa?!’’, kysyi ovenvartija niin vainoharhaisella äänellä, että hetken ajan Kattilan pojat tunsivat olonsa rikollisiksi.
’’Me tulimme vain hakemaan ranskanpastilleja piparkakkutaloamme varten’’, Jutta selitti toivoen sen olevan tarpeeksi pätevä syy itse katastrofin raahaamiseen joulupajalle.
’’Ne ovat loppu’’, totesi katti ja pamautti luukun kiinni. Pete katsoi Juttaa hämillään ja ehkä jopa hieman pelästyneenä. Jutta huokaisi silkasta velvollisuuden tunteestaan.
’’Odota! Emmekö kuitenkin voisi varmistaa?’’, Jutta kysyi toivoen hänen äänensä kantavan oven taakse. Luukku avautui ja sieltä kurkkaava katti silmäili heitä harkitsevaisesti.
’’Me olemme Kattilan poikia! Jos ranskanpastillit todella ovat loppu, on meidän velvollisuutenamme viedä siitä sana kuningattarelle!’’, Jutta jatkoi.
’’Niin juuri! Päästäänkö jo sisälle? Minä haluaisin kovasti nähdä joulupajan!’’, Pete intoili hänen rinnallaan. Vartioiva katti näytti mietteliäältä: ’’Hmm... Hyvä on. Mutta älkää koskeko mihinkään. Kaikki on hyvin haurasta ja särkyvää näin joulun alla. Kai te ymmärrätte kuinka vaativaa jouluteollisuus on? Aina jossain särkyy kuusenkoriste, toisaalla kaatuu kuusi tai pukkikissalta lähtee parta. Me emme voi sallia minkään sellaisen tapahtua enää näin lähellä joulua!’’
’’Totta kai, me ymmärrämme! Emme me koske mihinkään, vai mitä Pete?’’, Jutta vastasi ja käänsi katseensa partneriinsa, joka ei tietenkään ollut enää samalla paikalla.’’PETE!’’, Jutta rääkäisi kun Pete oli jo nyt koskettamassa kynnellään katosta roikkuvaa himmeliä. Salamannopeasti Pete veti kyntensä piiloon ’’Emme tietenkään koske!’’, hän huudahti pelästyneesti.
Luukun takana oleva katti pyöräytti silmiään pöyristyneesti ja avasi oven.
’’Minun on ilmoitettava Miopodille tulostanne’’, hän sanoi.
’’Sille ei liene tarvetta’’, kantautui ääni hänen takaansa: Itse Kattilan virallinen tonttu oli omakätisesti tullut heitä saattamaan.
’’Minä ajattelin tulla varmistamaan, ettei matkalla satu mitään ikävyyksiä’’, Miopod sanoi muina katteina ja puraisi haukun omenasta. ’’Ottakaa tekin’’, hän kehotti ja antoi Jutalle ja Petelle korin täynnä jouluomenoita. ’’Älkää huoliko, eivät ne ole myrkytettyjä’’, Miopod nauroi ja viittoi vieraita peremmälle. Hän pyrki näyttämään niin huolettomalta kuin suinkin vain kykeni, mutta ajatuskin Peten läsnäolosta joulupajassa sai kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin. Pete kihisi innosta ja kipitti tiiviisti Miopodin kannoilla. He kävelivät nyt pitkää, jouluista käytävää.
’’Saammeko me nähdä tonttuja?’’, Pete aloitti kyselemisensä.
’’Ehkä’’, Miopod vastasi.
’’Entä glögiputoukset?’’
’’Ehkä’’, Miopod toisti.
’’Entä piparkakkulinnan?’’
’’Ehkä’’, Miopod toisti jälleen.
’’Entä poroja?’’
’’Ehkä’’, Miopod toisti jälleen ja Pete vain pomppi ja kihisi ylikuohuvasta uteliaisuudesta.
’’Kuulitko Jutta?’’, Pete käänsi päänsä mutta Jutta ei enää ollutkaan siellä: ’’Jutta?’’
’’Apua’’, Jutta sanoi onnettomana. Hän oli kompastunut ja sotkeutunut jouluvaloon. Miopod nauroi: ’’Minä luulin, että Pete on teistä se kompura!’’
’’Niin minä olenkin!’’, Pete totesi aivan kuin se olisi ollut suurikin ylpeyden aihe. Autettuaan Jutan ylös he jatkoivat matkaansa ja saapuivat käytävän päässä olevan oven luokse.
’’Tämä on vielä vähän kokeiluvaiheessa...’’, Miopod mutisi, mutta avasi oven kuitenkin yhdellä monista avaimistaan: Kokonainen joulun ihmemaa avautui heidän eteensä. Jos he olivat kuvitelleet Kattilan olevan sellainen, ei se nyt ollut enää mitään tähän verrattuna.
’’Vau’’, Kattilan Pojat henkäisivät silkasta ihastuksesta. Taivaalta - tai katosta, mikä näytti aivan oikealta taivaalta - leijaili alas lumihiutaleita tuntureille, joiden yläpuolella hohtivat revontulet. Laaksossa oli glögiputous - ja sen vieressä rusinasoppalampi, joka höyrysi kuuman lähteen lailla.
’’Kuinka ihmeessä te saatte tämän kaiken mahtuvaan tänne? Ei sokeritehdas näin suuri ulkoa ole! Edes Kattila ei ole näin suuri!’’, Jutta hämmästeli niin, että melkein pyörtyi.
’’Me käytämme TARDIS-tekniikkaa’’, Miopod sanoi, eivätkä Kattilan pojista kumpikaan edes uskaltaneet kysyä mitä se tarkoitti - se kuulosti asialta, joka oli aivan liian monimutkainen kissanaivoilla ymmärtää.
’’Entä miten ihmeessä te saitte täällä satamaan lunta?’’, Jutta vielä kysyi. Pete seisoi paikoillaan kieli ulkona lumihiutaleita kielellään pyydystäen.
’’Nämähän ovat sokeria!’’, Pete taivasteli maistaessaan imelän.
’’Näin on. Ei ollut kovin vaikeaa saada vanhoja sokerimasiinoja taas toimimaan’’, Miopod selitti ja katkaisi hangessa olevan karkkitangon kävelykepiksi itselleen.
’’Tulkaa toki maistamaan erinomaista glögiämme’’, hän sanoi ja viittoi kepillään putouksen suuntaan.
’’Tämä todella on erinomaista’’, Jutta totesi heidän saavuttua putouksille glögiä maistelemaan.
’’Erinomaisista erinomaisinta!’’, Pete hehkutti ja oli valmiina ottamaan toisen mukillisen, mutta säikähti sitten niin, että muki tipahti jokeen.
’’TONTTU’’, Pete henkäisi ja tuijotti silmät lautasen kokoisina pienen pientä olentoa, joka vilkutti heille vastarannalta.
’’Se on zumbajumba’’, Miopod kuittasi. Ja lisää zumbajumbiksi kutsuttuja olentoja ilmestyi vastarannalle heille vilkuttamaan. Pete heilutti innoissaan takaisin.
’’Mikä?’’
’’Zumbajumba. Maaginen olento, jolla on ihmeellisiä voimia... En itsekään ole täysin varma mitä ne voimat ovat, mutta ne kiistämättä ovat aika ihmeelliset. Niin, ja ne ovat hyviä pesemään ikkunoita’’, Miopod selitti.
’’Mistä ne tulevat?’’, Jutta kysyi kummissaan.
’’En tiedä, mutta ne näyttävät kulkevan suklaan perässä’’, Miopod sanoi olkiaan kohauttaen.
’’Parasta jatkaa matkaa’’, hän totesi ja suuntasi karkkikävelykeppeineen vasemmalle.
’’Mutta minä en tahdo lähteä!’’, Pete sanoi murheellisena.
’’Etkö tahdo nähdä lisää’’, Miopod kysyi viekkaasti.
’’Lisää?’’, Peten katse kirkastui ’’Tahdon’’, hän kihisi taas innosta ’’tahdon kovasti!’’
Ja niin kattikolmikko jatkoi matkaansa läpi laakson, kunnes he tulivat taas yhdelle ovelle, tällä kertaa suuremmalle. Sen takaa paljastui tyhjä, pieni koppi. Tai siltä se ainakin näytti.
’’Mikä kumma tämä on? Siivouskomero?!’’, Pete kummasteli pettyneenä.
’’Tämä? Tämä tässä on kuulkaas hissi’’, Miopod vastasi ja astui sisään.
’’Hissi?’’, katit toistivat ihmeissään.
’’Kyllä. Yksi hienoimmista keksinnöistämme täällä näin - se on laite, jolla päästään ylös ja alas aivan vaivatta.’’
’’Minä en usko mihinkään tällaisiin taikalaatikkoihin... Paitsi ehkä radioon’’, Pete mutisi ja katsoi hissiä seinineen epäilevästi.
’’Tulkaa sisään niin näette’’, Miopod kehotti, ja katit tottelivat. Miopod huitaisi karkkikepillä hissin seinässä olevaa nappia, mikä sai sen ovet sulkeutumaan yhtä nopeasti kuin giljotiinin. Pete säikähti ja katsoi reaktionomaisesti omaa häntäänsä, peläten sen katkenneen.
’’Ylös vai alas?’’, Miopod kysyi.
’’Ylös’’. Jutta ja Pete sanoivat yksimielisesti.
’’Hyvä päätös’’, Miopod kommentoi ’’ranskanpastillitkin ovat siellä.’’ Sitten hän paukautti taas kepillään nappia, tällä kertaa ylempänä olevaa, mutta mitään ei tapahtunut.
’’HAH, minä tiesin ettei se toimi kuitenkaAAAAAAAAAAAAaa-’’, Pete huusi, kun hissi lähti kuin lähtikin liikkeelle ja vielä niin nopeasti, että Kattilan pojat olivat lähellä horjahtaa. Miopod taas seisoi kyydissä tottuneesti ja pyöritteli päätään huvittuneena.
’’Kamalaa’’, Jutta parahti.
’’Niinpä... Voitko tehdä tuon uudestaan?’’, Pete kysyi haltioituneena, ja vain hieman pahoinvoivana. Miopod nauroi ’’Sitten kun lähdemme täältä’’, hän vastasi ja hissin avauduttua asteli eteenpäin huoneeseen, joka oli vuorattu lahjapaperilla ja koristeilla sekä jouluvaloilla. Siellä täällä oli pieniä katteja tonttulakit päässä.
’’Ovatko nuo tonttuja?’’, Pete innostui.
’’Ovatpa hyvinkin... Tosin eivät virallisia, suurin osa on vielä harjoittelijoita’’, Miopod selitti ja katseli ylpeänä pikkutonttujen paketointipuuhia.
’’Ranskanpastillit ovat länsisiivessä, meidän on mentävä vielä parin huoneen läpi’’, hän kertoi ja jatkoi matkaansa.
’’Jes!’’, Pete huudahti innoissaan.
Seuraava huone oli valkoinen ja sen valot eivät olleet läheskään yhtä eloisat mitä paketointisalissa. Pöydillä istui rivissä katteja hitsauslasit käsissään, ja jokainen oli hyvin keskittynyt työhönsä. Sieltä täältä lennähteli kipinöitä aina silloin tällöin.
’’Mitäs täällä tehdään?’’, Jutta kysyi.
’’Salaisuuksia’’, Miopod vastasi ’’sekä kovalevyjä ja pleikkarin ohjaimia. Vähän kaikenlaista.’’
Miopod avasi taas yhden oven. Tällä kertaa sieltä leimahti joululeivosten huumaava tuoksu.
’’Tämä huone on kestosuosikkini: leivontasali’’, Miopod kertoi, vaikka se oli kyllä jo sanomattakin selvää: siellä täällä oli pieniä leipurikatteja tonttulakkeineen, jossain kaulittiin piparitaikinaa ja toisaalla taiteltiin joulutorttuja.
’’Tiedekeskuksella kehitellään uutta joulutorttureseptiä’’, Jutta sanoi, kun heidän vierailunsa observatoriolla juolahti hänen mieleensä.
’’Tiedän’’, Miopod totesi ’’olemme ottaneet sen jo käyttöön täällä.’’
Miopod jätti karkkikävelykeppinsä seinää vasten ja otti esiin taas avainnippunsa, josta otti yhden, pastellisävyillä liukuvärjätyn avaimen. Hän käveli suuren, juhlavasti koristellun oven luokse ja avasi sen mahtailevin elkein. Sisältä paljastui suuri vaaleanpunainen huone, jonka keskellä oli lattialla pieni rasia. Miopod noukki sen ja ojensi sen Jutalle: ’’Ranskanpastillinne’’, hän lausahti herraskattimaisesti.
’’Kiitos’’, Jutta sopersi hämmentyneenä. Hän ei tohtinut kysyä miksi yhdelle ranskanpastillirasialle oli varattu kokonainen huone, mutta hän arveli senkin liittyvän jotenkin TARDIS-teknologiaan.
Jutta ja Pete poikkesivat vielä Joulupajan leivosmyymälässä, josta he ostivat niin paljon herkkuja kuin vain jaksoivat kantaa - Miopod vieläpä soi heille roiman alennuksen. Sitten he suuntasivat takaisin alas hissillä (tosin Peten pyynnöstä he menivät hissillä pari kertaa ylös ja alas ihan vain koska se oli hauskaa), ja valmistautuivat lähtemään.
’’Minun on pakko sanoa, että taisin erehtyä teidän suhteenne. Niin, hävettää myöntää, mutta en aluksi ollut varma, uskaltaako Peteä ottaa tänne ollenkaan, mutta nyt näen olleeni väärässä ja pahoittelen sitä’’, Miopod selitti ja rapsutti korvaansa tassullaan hajamielisesti.
’’Ei se mitään, me olemme aivan yhtä yllättyneitä siitä, ettei mitään katastrofaalista tapahtunutkaan’’, Jutta nauroi.
’’Minä olin ihan hurjan kiltisti!’’, Pete tokaisi mitäminäsanoin-äänensävyllä.
’’Tia!’’, jostain kuului huuto, ja samantien yksi pikkukattitontuista kipitti Miopodin luokse säikähtäneen näköisenä. Ennen kuin Miopod ehti edes kysyä mitä oli tapahtunut, katti alkoi selittämään hengästyneesti: ’’Glögiputous tulvii! Joku idiootti oli heittänyt mukinsa jokeen, ja saanut aikaan tukoksen! Koko joulusali on aivan rusinasopassa ja glögissä!’’ Miopod vain tuijotti hetken eteensä ilmeettömänä sanomatta sanaakaan.
’’...Varmaan zumbajumba, eheheheh’’, Pete sanoi hiljaa nauraen väkinäisesti.
’’.......Ulos’’, Miopod sanoi ääntään korottomatta, eikä mennyt montaakaan silmänräpäystä kun Kattilan pojat olivat jo kadonneet hänen silmistään Kattilan kaduille.
’’
Glögipaja on kattimaan zumbajumbakunta... Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä’’, Pete lauloi.
’’Pete nyt hiljaa!’’, Jutta komensi.
’’...Rusinasoppa jos jokaisella tulvinut on viemäristä''', Pete päätti laulunsa aivan hiljaa ja liimasi piparkakkutaloon vielä viimeisen ranskanpastillin.
