//saatte tänään näitä myöhästyneitä luukkuja eh
LU(UK)KU 17 - KRAPULAPÄIVÄ ~
lukemisesta vässähtänyt Sibe
Aamuaurinko sarasti aikaisin Kattilaan, jossa lähes jokainen katti oli pikkujoulujen jäljiltä vielä aivan uuvuksissa. Maassa lojui serpentiiniä ja karkkipapereita, hiljainen kuorsaus ja unentuhina kantautuivat sisältä katinkoloista kaduille saakka. Hermeliini lakaisi autiota kaupunkia seuranaan vain arokierijä, joka kyllä tarkkaan ottaen oli vain jonkun ulko-ovesta irronnut joulukranssi. Jostain hieman kauempaa kantautui voivotusta.
’’Hirvee morkkis’’, valitti oranssin kirjava katti, kun auringonvalon säikeet häikäisivät hänen silmiään.
’’Sanos muuta’’, parahti toinen hänen vierestään hieroessaan särkevää päätään tassullaan.
’’Mikä tuo on?’’, punertava katti kummasteli takanaan olevaa lumimöykkyä.
’’Ei hajuakaan.’’
Toinen katti katseli ympärilleen ja löysi maasta jäästä veistetyn henkilötodistuksen: ’Tässä lukee, että se on Lumikatti-Uolevi.’’ Ja tosiaan, kun he katsoivat tarkemmin, oli lumimöykky ilman muuta suuri lumikatti.
’’Hieno kaulahuivi...’’, punertava katti ihaili nähdessään Uolevin vaatetuksen, ’’Olisi sääli jättää se tänne.’’
’’Olisi tosiaan...’’, toinen vastasi viekkaasti kaulahuivia silmäillen.
Jp meditoi unissaan
MilZiu ja Adalmiiakin nukkuvat (söpöinä kuten aina) Kello kävi yli puolen päivän, mutta silti suurin osa kateista nukkui. Ja sekös vasta ärsytti jota kuta.
’’TIIDIDIDIIDIDIDIDIDIIDI HERÄTYS, ON KIVA PÄIVÄ TÄNÄÄN. HERÄÄ JO TIIDIDIIDIDIIDII ’’, kaikui muumiherätyskellon ääni Kattilassa läpi megafonin noin kymmenennen kerran sinä aamuna. Sir Renak makasi tyytyväisesti aurinkotuolissa keskellä lumihankea mustat agenttilasit päässään.
Muiden kattilaisten aamufiiliksiä’’Et sitten yhtään julmempaa herätystä voinut keksiä?’’, nurisi Jutta, joka asteli unisena sir Renakin luokse ja napsautti herätyksen pois päältä. Sir Renak hymyili hyvillään.
’’Oletpas sinä kesäisissä fiiliksissä’’, kummasteli Jutta katsellessaan havaijipaitaan pukeutunutta sir Renakia.
’’Ajattelin lähteä aurinkolomalle’’, sir Renak totesi ja risti koipensa: ’’otan nyt esirusketusta.’’
’’Aurinkolomalle? Mutta kai sinä vietät täällä joulun?’’, Jutta ihmetteli ja katsoi sir Renakia vähän huolestuneena. Sir Renak katseli Juttaa vaativasti tummien lasiensa takaa: ’’Se riippuu.’’
Jutta tuijotti sir Renakia lisäinformaatiota odotellen. Lopulta sir Renak huokaisi: ’’Se riippuu siitä, saanko minä takaisin kaulahuivini.’’
’’Kaulahuivisi? Minne se on kadonnut?’’
’’Sen minä tahtoisinkin tietää’’, sir Renak mutisi katkerana, ’’Pete antoi sen eilen lumiukolleen. Tänä aamuna kun lähdin sitä hakemaan, ei sitä näkynytkään enää missään’’, hän selosti yrittämättäkään piilottaa omaa loukkaantuneisuuttaan.
’’Olen varma, että se on Petellä jossain, ei hän sitä kadottaisi! Ei ainakaan tarkoituksellisesti...’’ Jutta vakuutteli.
’’Ehkä, mutta siinä tapauksessa Peten on tuotava se minulle välittömästi. Muuten ei tulee kesää. Tai talvea. Tai talvi tuli jo. Mutta joulupas ei. Ei kaulahuivia, ei joulua’’, sir Renak saneli ehtonsa mielenosoituksellisesti.
’’Entä jos hankimme sinulle uuden kaulahuivin? Uuden ja hienomman’’
’’Hienomman? Se oli kaikista hienoin kaulahuivi koko maan päällä. Ei sitä hienompaa olekaan enkä minä aio kelpuuttaa mitään sitä vähäisempää! Joko te tuotte minulle minun kaulahuivini, tai minä lähden ikiajoiksi Gran Canarialle tai jonnekin sinnepäin. Tänne en jää paleltumaan’’, hän julisti ja käänsi nenänsä vastakkaiseen suuntaan merkiksi siitä, että keskustelu oli päättynyt.
Jutta katsoi hetken sir Renakia epäluuloisena kunnes huokaisi ’’Hyvä on, minä menen puhumaan Petelle.’’
’’Hienoa!’’, sir Renakin katse kirkastui heti kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan harmissaan ’’Teillä on 24 tuntia aikaa löytää kaulahuivini!’’, hän ilmoitti ja alkoi heti pakata matkalaukkuaan. Jutta puistatteli päätään pöyristyneenä ja kipitti samantien Peten taloa kohti ’’että jotkut sitten osaavatkin olla vaativia...’’’, hän mutisi.
’’Oo-oo, draamaa!’’, tilanteen nähnyt Miopod kihisi innoissaan. ’’Voinko auttaa kaulahuivin etsimisessä?’’. hän kysyi hämmentyneen näköiseltä Jutalta.
’’Toki, mutta ensin meidän on löydettävä Pete...’’, Jutta totesi olkiaan kohauttaen. Sibekin astui nurkan takaa näyttäen salakuunnelleen heidän keskusteluaan: ’’Miksette te ole vieläkään ole solmineet Peten tassuun heliumilmapalloa, joka paljastaisi aina hänen olinpaikkansa?’’, hän kysyi nauraen.
’’Ei ilmapalloa!’’, Miopod henkäisi kauhuissaan.
’’No GPS-laite sitten!’’
’’Ei Kattilan poikien budjetti riitä sellaiseen’’, Jutta totesi.
’’Ehkä riittäisi jos kävisitte vähemmän kahvilla ja enemmän töissä’’, keskustelun kuullut Vanilijallinen piikitteli ja vinkkasi silmää leikillään.
’’Pöh, kahvista ei tingitä’’, Jutta sanoi päättäväisesti.
’’Entäs SML? Onko se hoidettuna?’’, Miopod uteli.
’’Vieläkö kaduilla kulkee kissanminttua?’’, MilZiukin eksyi kuulustelemaan.
’’On, on... Kaikki asiat hoidetaan ajallaan’’, Jutta vakuutteli: ’’Aiotteko te nyt auttaa vai ette?!’’, hän kysyi kyselyistä jopa vähän ärsyyntyneenä.
’’Kyllä me autamme! Me vain pidämme huolen siitä, ettette unohda kaikkia muita velvollisuuksianne!’’, Sibe sanoi leveästi hymyillen. Jutta pyöritteli silmiään: ’’Mitä tekisimmekään ilman teitä...’’, hän mutisi huvittuneesti ja asteli Kanelikadulle, jossa Peten oma kissankolo sijaitsi.
Jutta oli juuri tarttumassa ovennuppiin, mutta hänen yllätyksekseen se ehtikin jo kiertyä auki.
’’JUTTA AUTA’’, oven avannut Pete parkaisi: ’’Kadotin sen!’’
’’Mitä? Mutta Pete, kuinka sinä saatoit?!’’, Jutta kauhisteli.
’’Minä unohdin sen Uolevin päälle! Ja aamulla kun olin menossa hakemaan sitä, se ei enää ollutkaan siellä!’’, Pete hätäili
’’Hyss, hyss. Kyllä se varmasti jostain löytyy’’, Jutta vakuutteli.
’’Sir Renak on varmasti hyvin vihainen!’’, Pete kauhisteli.
’’...Ei, ei ollenkaan’’, Jutta valehteli onnettomasti, ’’Olet todennäköisesti vain unohtanut sen huivin jonnekin. Mennään etsimään sitä.’’
Kattilan pojat, Miopod, MilZiu, Sibe ja Vanilijallinen kiersivät ja tarkistivat kaupungin jokaisen nurkan, mutta huivia ei näkynyt missään. Vastaantulijoistakaan kukaan ei näyttänyt tietävän sen olinpaikkaa, vaikka suurimmalle osalle näyttävä kaulahuivi olikin jäänyt mieleen edellisillan joulugaalasta. Oli kuin koko huivi olisi vain kadonnut jäljettömiin.
’’Ei tästä mitään tule’’, katit lopulta totesivat.
’’Jospa minä vain annan sir Renakille oman kaulahuivini’’, Pete ehdotti.
’’Enpä oikein tiedä... Kaulahuivi on Renakille hyvin tärkeä’’, Jutta mutisi.
’’Minäkin voin antaa omani. Sitten hän saa valita, kumman kelpuuttaa’’, MilZiu ehdotti.
’’Minullakin on kaulahuiveja lahjoitettavana’’, Sibe sanoi samaan aikaan kun Miopod antoi oman huivinsa Petelle.
’’Mitä täällä tehdään?’’, Swordsman kummasteli nähdessään Peten syli täynnä huiveja.
’’Yritämme löytää sir Renakille uutta kaulahuivia’’, Pete mumisi huivipinon alta.
’’Ai, ottakaa ihmeessä minunkin!’’, Swordsman hihkaisi ja asetti omankin huivinsa pinoon.
’’Minulla on kotona vielä lisää, odottakaas vain’’, hän totesi ja kipitti hakemaan lisää huiveja.
Muutkin katit innostuivat huivikeräykseen, ja ennen iltaa heillä oli jo niin paljon huiveja, että he tarvitsivat kottikärryt niiden kantamiseen.
’’Mitä me teemme kaikille lopuille huiveille?’’, Miopod ihmetteli.
’’En tiedä... Ehkä pelaamme sokkoa. Siihen tarvitaan huiveja’’, kottikärryjä työntävä Pete ehdotti.
’’Voimme pitää huiviarpajaiset’’ Sibekin innostui keksimään.
’’Tai huivimyyjäiset’’, Jutta totesi ja painoi tassullaan Sir Renakin ovikelloa, joka kilisi jouluisesti. ’’Toivottavasti sir Renak nyt kelpuuttaa näistä edes jonkun...’’, hän mutisi vielä, ennen kuin ovi avautui. Sir Renak katsoi heitä vaativana inkivääriteemuki kädessään.
’’Sir Renak, me olemme hyvin pahoillamme mutta emme löytäneet huiviasi!’’, Jutta selitti..
’’Mutta me löysimme paljon muita huiveja!’’, Sibe hihkaisi ja esitteli Renakille kaikenlaisia huiveja.
’’Meillä on vihreitä, sinisiä, valkoisia, mustia, punaisia, glitterisiä, sateenkaarenvärisiä, kanelintuoksuisia, silkkisiä, kamelinkarvaisia, kaikenkarvaisia, pehmeitä ja jopa elektronisia huiveja!’’, Miopod selosti kuin kaupustelijakatti konsanaan.
’’Pelkään kyllä pahoin, ettei mikään niistä ole yhtä hieno kuin omani’’, sir Renak mutisi harmissaan, vaikkakin selvästi imarreltuna heidän vaivannäöstään.
’’Vilkaisisit niitä edes! Ole kiltti!’’, Pete sanoi. Sir Renak näytti mukamas hyvinkin mietteliäältä:
’’No hyvä on’’, hän lopulta sanoi ja siirtyi pois ovensuusta päästäen heidät sisään.
Katit astelivat peremmälle sir Renakin taloon, joka oli suorastaan kartano. Se oli suuri ja avara ja keskeltä kattoa roikkui mahtipontinen kristallikruunu.
’’Tervetuloa matalaan majaani!’’, sir Renak nauroi mahtipontisesti ja asettui pitkäkseen leopardikuvioiselle sohvalle tohvelit jalkapallilla leväten.
’’Onpa harvinaisen mauton- *kröhöm* ylellistä!’’, Jutta ihasteli kulmat koholla. Sibe, MilZiu ja Miopod asettelivat kaulahuiveja sir Renakin eteen.
’’Minä olen todella pahoillani! Siis todella todella todella pahoillani!’’, Pete toisteli koko ajan niin pitkään, kunnes sir Renak lopulta sanoi: ’’Hyvä on, hyvä on! Uskotaan, olet pahoillasi ja saat anteeksi! Kunhan lopetat tuon rankuttamisen!’’
’’Oikeasti? Kiitos, kiitos, kiitos, tuhannesti kiitos!’’, Pete valahti polvilleen ja näytti palvovan sir Renakia, joka noukki yhden vaaleanpunaisen huivin itselleen.
’’Otan tämän nyt väliaikaiseksi huivikseni, mutta saatte silti luvan palauttaa huivini, jos ikinä löydätte sitä’’, hän huokaisi ikävöiden vanhaa, uskollista huiviaan.
’’Eli et siis lähdekään Gran Canarialle...?’’, Jutta kysyi varovaisesti.
’’Gran Canarialle? En tietenkään... En minä voisi olla viettämättä joulua teidän kanssanne!’’, hän nauroi.
’’Mutta sinähän-’’
’’Niin noh, minä vain vähän pelleilin. Mutta toivoin kyllä teidän oikeasti löytävän sen huivin, mutta jos se kerran todella on kadonnut, niin ei kai sille mitään mahda’’, sir Renak sanoi ja kohautti olkiaan.
’’Kai me olemme nyt okei?’’, Pete kysyi varuillaan.
’’No tietysti. Mutta sinun on kyllä ehdottomasti vietävä Uolevillekin huivi. Ja ottakaa myös yhdet itsellenne. Teillä on aina aivan liian vähän vaatetta päällänne’’, sir Renak taivasteli ja iski jokaiselle huivin kaulaan. Sen jälkeen hän vielä keitti kaikille kateille inkivääriteetä ja esitteli heille talonsa kaikki hienot maalaukset, jotka esittivät hänen esikattejaan, joista kaikki olivat toinen toistaan ylväämpiä.
’’Ja viimeisimpänä vaan ei suinkaan vähäisimpänä’’, sir Renak naurahti: ’’Minä!’’ Hän sanoi ja näytti taulun, jossa komeili hänen oma naamansa. Katit nyökkäilivät ja taputtivat käsiään vähän väsyneinä.
’’Anteeksi, meistä on ollut todella kiinnostavaa nähdä jokainen esikattisi 700-luvulta alkaen, mutta nyt meidän on kyllä ihan pakko lähteä koteihimme’’, Jutta sanoi ja haukotteli.
’’Tottahan toki, tottahan toki... Sallikaa minut saattaa teidät ovelle’’, Renak vastasi.
’’Kiitos teestä’’, Sibe vielä sanoi, ennen kuin he poistuivat talosta.
’’Eipä kestä, tulkaa toistekin!’’, sir Renak totesi ja vilkutti kateille. Oven suljettuaan hän oli menossa keittämään lisää teetä, mutta pysähtyikin eteisen peilin kohdalle ihailemaan itseään ja uutta, hempeän vaaleanpunaista huiviaan.
’’Höpsöt katit’’, hän mutisi itsekseen ja nuuskaisi huiviaan, jonka hento, kardemummainen tuoksu sai hänet hymyilemään.
