Post by petefromtheshop on May 20, 2016 21:47:13 GMT
Rickon Curtis Bellanger
Hiirenharmaat silmät olivat olleet kiinni jo vuosia, ja silti ne näyttivät aina vain väsyneemmiltä ja väsyneemmiltä. Jo kerran kuollut liha kuroutui lihaksi uudelleen, kuivuneet keuhkot täyttyivät ilmasta ja kylmät aallot värisyttivät koko kehoa kuin mielipuolta, mielipuolta, joka pian kylmäntyynesti nousisi istumaan keskeltä vihreyden valtaamaa kraatterimaista kuoppaa.
’’Ei’’, kalliisti pukeutunut mies avasi oven viileän rauhallisesti ’’kaivos on minun’’, hän sanoi ja viittoi itseään vanhempaa herraa lähtemään, pitäen kaiken raivon sisällään, pehmeän hymyn takana. Bellanger oli siihen asti ollut kaivoksen kaikkien aikojen nuorin omistaja, hän oli asettunut johtajan saappaisiin ollessaan vasta 28-vuotias. Nyt hän oli 33.
Kuoppa oli keskellä metsää. Se oli valtava, kaivettu kauan sitten koneilla, joiden mahtaville voimille luonto ei ollut mahtanut mitään. Koneet repivät metsän juuriltaan, istuttivat tilalle kaaosta ja riistoa, joka saattoi asettua aloilleen vasta satoja henkiä vaatineen onnettomuuden jälkeen. Luonto otti takaisin omansa. Vehreys versosi jokaisesta kivenkolosta, työnsi mukanaan irtainta maa-aineista, joka aikojen saatossa täyttäisi ihmisen turmeleman maan, saattaisi sen takaisin tilaansa, jossa se oli aina ollutkin.
Mies tuijotti toista hetken kuin julkeaa, poistui sitten pitkin, varmoin, askelin ovesta, jonka Bellanger oli muka kohteliaasti avannut ulos saattaakseen. Miehen poistuttua, Bellanger työnsi oven kiinni pehmeästi sormillaan, sitten kevyen paukauksen säestämänä suoristi rubiininvihreää silkkisolmiotaan. Hymy hyytyi ja sen tilalle tuli otsan kurtistus, jonka saattoi yhtä hyvin katsoa johtuvan ärtymyksestä kuin sitten huolestuneisuudestakin. Bellanger otti askeleen pöydälleen, sipaisi päälle CD-soittimen ja siirtyi ikkunan ääreen katselemaan, kuinka tuuli havisutti haavan lehtiä, ja Langangerien sukuun kuuluva Aleron käynnisti hopeanhohtoisen, Peugeot-merkkisen autonsa ja kiersi sitten pois toimiston pihasta. CD:ltä pauhaavat Bachin sinfoniat auttoivat Bellangeria, joka oli pelkuri, keinuttamaan itsensä petolliseen rauhallisuuden tunteeseen. Ahdistus oli silti aina läsnä. Kuin Bellanger olisi jo sinä aurinkoisena päivänä tiennyt kuolevansa vajaan vuoden sisässä.
Hiirenharmaat silmät heräsivät eloon. Ne tuijottivat yllään huojuvia ikivanhojen puiden oksia, joiden taustan täytti läpikotaisin sininen taivas. Bellanger nousi istumaan, kuin ei olisi koskaan kuollutkaan. Itse asiassa hän hyräili päässään tutulta CD:ltä peräisin olevaa sävelmää.
Hänellä ei ollut kiire mihinkään.
Hiirenharmaat silmät olivat olleet kiinni jo vuosia, ja silti ne näyttivät aina vain väsyneemmiltä ja väsyneemmiltä. Jo kerran kuollut liha kuroutui lihaksi uudelleen, kuivuneet keuhkot täyttyivät ilmasta ja kylmät aallot värisyttivät koko kehoa kuin mielipuolta, mielipuolta, joka pian kylmäntyynesti nousisi istumaan keskeltä vihreyden valtaamaa kraatterimaista kuoppaa.
’’Ei’’, kalliisti pukeutunut mies avasi oven viileän rauhallisesti ’’kaivos on minun’’, hän sanoi ja viittoi itseään vanhempaa herraa lähtemään, pitäen kaiken raivon sisällään, pehmeän hymyn takana. Bellanger oli siihen asti ollut kaivoksen kaikkien aikojen nuorin omistaja, hän oli asettunut johtajan saappaisiin ollessaan vasta 28-vuotias. Nyt hän oli 33.
Kuoppa oli keskellä metsää. Se oli valtava, kaivettu kauan sitten koneilla, joiden mahtaville voimille luonto ei ollut mahtanut mitään. Koneet repivät metsän juuriltaan, istuttivat tilalle kaaosta ja riistoa, joka saattoi asettua aloilleen vasta satoja henkiä vaatineen onnettomuuden jälkeen. Luonto otti takaisin omansa. Vehreys versosi jokaisesta kivenkolosta, työnsi mukanaan irtainta maa-aineista, joka aikojen saatossa täyttäisi ihmisen turmeleman maan, saattaisi sen takaisin tilaansa, jossa se oli aina ollutkin.
Mies tuijotti toista hetken kuin julkeaa, poistui sitten pitkin, varmoin, askelin ovesta, jonka Bellanger oli muka kohteliaasti avannut ulos saattaakseen. Miehen poistuttua, Bellanger työnsi oven kiinni pehmeästi sormillaan, sitten kevyen paukauksen säestämänä suoristi rubiininvihreää silkkisolmiotaan. Hymy hyytyi ja sen tilalle tuli otsan kurtistus, jonka saattoi yhtä hyvin katsoa johtuvan ärtymyksestä kuin sitten huolestuneisuudestakin. Bellanger otti askeleen pöydälleen, sipaisi päälle CD-soittimen ja siirtyi ikkunan ääreen katselemaan, kuinka tuuli havisutti haavan lehtiä, ja Langangerien sukuun kuuluva Aleron käynnisti hopeanhohtoisen, Peugeot-merkkisen autonsa ja kiersi sitten pois toimiston pihasta. CD:ltä pauhaavat Bachin sinfoniat auttoivat Bellangeria, joka oli pelkuri, keinuttamaan itsensä petolliseen rauhallisuuden tunteeseen. Ahdistus oli silti aina läsnä. Kuin Bellanger olisi jo sinä aurinkoisena päivänä tiennyt kuolevansa vajaan vuoden sisässä.
Hiirenharmaat silmät heräsivät eloon. Ne tuijottivat yllään huojuvia ikivanhojen puiden oksia, joiden taustan täytti läpikotaisin sininen taivas. Bellanger nousi istumaan, kuin ei olisi koskaan kuollutkaan. Itse asiassa hän hyräili päässään tutulta CD:ltä peräisin olevaa sävelmää.
Hänellä ei ollut kiire mihinkään.
