|
|
Post by petefromtheshop on Jan 18, 2016 20:58:07 GMT
Tuuli keinutti oksia saaden lehdet kahisemaan kesäauringon paisteessa. Pari pääskyä pyrähti lentoon viereisestä puusta, mistä lähtevä ääni sai Adam Grant Allmandin kohottamaan katseensa ja saman tien kätensä suojatakseen silmiään auringon valolta. ’’Tässä se kai sitten on’’, mies tuumi ääneen ja pysähtyi soratien varteen. Keskellä metsää ja sähkölinjoja seisoi talo, jonka piipusta ei tuprunnut savua eikä ikkunoissa palanut valo. Ruohonkorret kurottelivat kahdettakymmenettä senttiä, verstas oli päästetty ränsistymään ja valkoinen maali halkeili kuin Saharan autiomaa. Pienen huokaisun saattelemana askele kerrallaan mies alkoi kävellä taloa kohti samalla kantaen nahkasalkkua, johon ei ollut työntänyt tavaraa sen enempää tai vähempää kuin oli katsonut olevan tarpeeksi. Adam Grant Allmand - vastikään täyttänyt kolmisenkymmentä ja valmistunut asianajajaksi. Mitä asiaa hänen kaltaisellaan pukumiehellä saattoikaan olla vanhaan pikku kylän liepeillä sijaitsevaan talon rähjään? Askeleet etenivät vaivoin rikkaruohojen valtaamalla pihatiellä. Villiruusupusikon takaa kurkisti ulkoilman pilaama Cadillac Fleetwood, mutta mies ei kiinnittänyt autoon sen suurempaa huomiota – ainakaan toistaiseksi. Sen sijaan hän tonki puvun housujen taskusta talon avaimet ja oli aukaista oven, kunnes hämmästyksekseen tajusikin sen olevan jo auki. Hän työnsi sormensa oven raosta ja kurkisti sisään, muttei nähnyt muuta kuin ilmassa leijailevia pölyhiukkasia. Hiljaisuuden rikkoi ovi, joka avautuessaan päästi ikävää huutavan narahduksen. Ikään kuin se ei olisi pitänyt siitä, että talon rauhaa häirittiin tällä tavoin. Puulankut antoivat hieman periksi suurehkoiden jalkojen alla. Kenkiään Adam ei ollut viitsinyt jättää eteiseen: hän ei ollut tullut jäädäkseen. Hän liikkui tottuneesti, oli ollut täällä ennenkin: siitä oli jo vuosia, mutta talo oli silti hyvin muistissa. Mikään ei ollut muuttunut, vain pöly laskeutunut. Kaikki oli juuri niin kuin hän oli muistanutkin sen olevan. Tämä oli talo, jossa Adam syntyi. Tässä talossa hänen vanhempansa kuolivat. Adam perisi tämän talon. ’’Tämän vanhan paskan!’’ mies tuhahti ja turhautuneisuuttaan potkaisi puista lipastoa niin, että jotain tipahti sen päältä ja pirstoutui lattialle. Adam kavahti hieman rikkoutuvan lasin ääntä. Hänen oli otettava pari askelta eteenpäin nähdäkseen mikä pudonnut esine oli: vanha maljakko, tyhjä sellainen. ’’Noh, sen arvo tuskin oli miljoonaa euroa’’, Adam ajatteli, kohautti olkiaan ja sattuneesta sen enempää välittämättä paineli suorinta tietä olohuoneeseen. Hän siivoaisi jälkensä myöhemmin – sikäli jos enää koskaan vaivautuisi kyseiseen lukaaliin astumaan. Olohuone oli pieni ja kotoisa – sellainen, mikä jonkun toisen mielestä saattaisi olla ihastuttava, mutta oli Adamille lähinnä ahdistava, menneestä muistuttava raunio vaaleanpunaisine verhoineen. Yskäistyään kerran vaivaantuneesti Adam laski salkkunsa maahan ja käveli takanreunalle, jolla koriste-esineiden lisäksi komeili pari asiaa, jotka Adam tahtoi ottaa mukaansa: valokuvia, toinen kuva hänestä ja hänen veljestään pieninä, toinen kuva taas oli hänen vanhemmistaan. Hennosti sormellaan hipaisten hän pyyhki kehyksistä kunkin perheen jäsenen kasvojen kohdalta pois pienet pölyhiukkaset, jolloin kuvissa olevien iloiset katseet saattoivat näyttää hieman kirkkaammilta. ’’Nyt on parempi’’, hän hymyili ja otti kuvat kehyksineen käteensä, kääntyi ympäri aikoen viedä kuvat laukulleen, mutta silkasta pelästyksestä hänen otteensa lipesi: taas kuului pirstoutuvan lasin ääni, mutta tällä kertaa se tuli valokuvakehyksistä. ’’POIS SIITÄ SINÄ PETO’’, hän huuti tyrmistyneenä olennolle, joka hänen – ja itsensä – epäonneksi oli eksynyt teroittamaan kynsiään miehen uutuuden hohtavaan nahkasalkkuun. Uhraamatta ajatustakaan kallisarvoisille valokuvilleen, Adam syöksyi hätistämään mustan kissan pois 300 euroa maksaneelta salkultaan. Kissa viiletti matkoihinsa – jättäen laukun täyteen kynnen jälkiä. ’’…Ei helvetti’’, Adam vaikersi epätoivon täyttämänä ja hautasi kasvot kämmeniinsä. Miten hän tulisi kestämään tässä kylässä viikkoakaan?  //roolin tän alkujutun nyt tällee kahessa osassa ettei mee liian pitkäks per rooli + en vaan jaksa kirjottaa tätä loppuun, joten huomenna tulee toinen osa ja sit tuon tän myös ihmisten ilmoille /// adamin ja kissan seikkailut tulee jatkumaan myös |
|
|
|
Post by Jp on Jan 19, 2016 9:57:36 GMT
Sirius ei voinut uskoa erittäin kehnoa tuuriaan hiippailtuaan isänsä Oliverin kimppuun tuon viettäessä laatuaikaa poikien äidin kanssa kaksikon makuuhuoneessa, johon pari ei mielellään kaksosiaan päästänyt välttääkseen huoneensa järkyttävän ulkonäön kaksosten poistuttua sieltä tuli takapuolen alla. Tulos muistutti usein harvinaisen paljon täydellistä luonnonkatastrofia kaikilla mahdollisilla mausteilla, vaikka jälkien tekoon käytetty aika olisi ollut vain muutama minuutti. Edes perheen lammaskoira ei ollut edes pentuaikoinaan saanut yhtä suurta tuhoa, mitä kaksoset aiheuttivat aivan järkyttävän paljon muutamassa minuutissa. Kaksosten vertaaminen kahteen termiittiin ei ollut siis aivan päätön ajatus. Tämä kaikki siis kertoi hyvin vahvasti syyt sekä selitykset sille, miksi kaupunkiin muuttamista ei voinut edes harkita. He olivat yksinkertaisesti liian vaikeasti hallittavia sekä tottelemattomia koko touhuun.
Ilmeisesti kaksikko oli käyttänyt viime yön johonkin muuhun kuin nukkumiseen, koska kaksikon telkkari oli jäänyt todennäköisesti koko yöksi päälle. Sen suuremmin tekojaan harkitsematta Sirius oli päätynyt hyökkäämään isänsä kimppuun iskemällä hampaansa tuon varpaisiin pikaisella yllätyshyökkäyksellä, jonka jälkeen poika oli ottanut jalat alleen seurauksien takia. Oliverhan ei tunnetusti pitänyt siitä, että tuo herätettiin, jonka lisäksi mies ei tykännyt yhtään poikiensa tavasta herättää hänet. Kaksoset olivat liian ovelia sekä samannäköisiä miehelle, jonka vuoksi tuon oli vaikea saada selville kumpi tekoon oli tässä tapauksessa syylistynyt, kun molemmat väittivät toisiaan syylisiksi. Se heidän isäänsä luultavasti eniten ketuttikin.
Saatuaan pojan väsymyksestä kärsivät vanhemma ylös, poika päätti tyytyä suuntaamaan ovelle kuultuaan jonkun koputtavan siihen. Hetken aikaa ovenkahvan kanssa pähkäiltyään, poika päätti tyytyä päästämään ulkona olevan olennon sisään, joka oli tosin paljastunut tässä tapauksessa heidän tädikseen, johon Sirius suhtautui usein kahdella eri tavalla, joista mukavempi oli se, että Sirius ei reagoinut vieraaseen mitenkään. Se toinen niin sanotusti ikävämpi tapa oli pojan hyökkääminen suoraan kimppuun ilmaan mitään varoitusta. Mustatukkaisella pojalla oli todellakin tapana jakaa ihmiset ystäviin ja vihollisiin heti ensitapaamisesta. Poika siis pohti jokaisella kerralla lähtisikö hän taisteluun vai mahdolliseen pakoon, mutta antautumista Sirius ei missään nimessä harkinnut... edes varman kuoleman uhatessa harvinaisen lyhytkasvuista lasta.
|
|
|
|
Post by wifix on Jan 19, 2016 14:41:41 GMT
vincent "vince" theodore wallingford - loi niinkin ystävällisen hymyn kuin vain pystyi kassan takana asioivalle kauppiaalle, jätettyään hänen hoiviinsa äitinsä viimeisimmät laskut, jotka oltiin unohdettu kaiken hässäkän keskellä tyystin hoitaa. Vanha nainen tosiaan makasi tuollakin hetkellä kotona sairasvuoteellaan, päästyään sairaalasta kotiin vasta muutamia viikkoja sitten. Olo ei tosin ollut yhtään parantunut, ennemminkin huonontunut, ja tämän myötä oli perheensä vanhin lapsi ottanut tehtäväkseen tulla äitinsä tueksi vielä viimeisiksi kuukausiksi, muiden lapsien seikkailellessa ympäri maita. Eipä heitä tosin voinut edes syyttää, ei äiti mikään kummoinen vanhempi koskaan ollut, eikä edes hoitanut tehtäviään vanhempana niin kuin olisi pitänyt - ennemminkin toinen oli vain hylännyt kolme lasta vanhimman ollessa vielä alle täysi-ikäinen, jonka myötä koko kolmikko oli muuttanut isoäitinsä luokse, toiselle puolen maata. Oli miten oli, menneet ovat menneitä, ja loppupeleissä tuo elämänsä loppua kohti hiljalleen lipuva nainen, oli hänen äitinsä. Nainen, joka auttoi pahimmissakin tapauksissa, vaikka joskus tämäkin jäi hieman vähemmälle. Hän oli hänen äitinsä, ja mies oli luvannut olevansa niin kauan hänen tukenaan, kuin naisessa vielä henki pihisee, joka tämäkin voi venyä vielä vuosiksi, jos hänen tilansa vain kohoisi tämänhetkisestä edes hieman. Vince astui ulos vanhasta lähikaupasta, vilkaisten vaistomaisesti ympärilleen, etsien katseellaan oven ulkopuolelle jättämäänsä koiraa. Siperianhusky, kolmevuotias Nelly istui toiveidensa mukaisesti samaisella paikalla johon koira oltiin jätettykin, ja paikaltaan toinen nousikin vasta miehen kutsuessa häntä rauhalliseen äänensävyyn luokseen. Vaaleanharmaa häntä heilahti iloiseen tapaan, huskyn hypätessä kaikkien jalkojensa varaan seisomaan, ja nopeasti se kipittikin jo omistajansa jalkoihin, tuuppaisten miehen kättä varovaisesti kuonollaan, rapsutuksia itselleen kerjäten. Pienehkö hymy levisi kuin väkisin hänen huulilleen, antaessaan pari nopeaa rapsutusta koiran leuan alle, taputtaen sitten varovaisesti toisen päälakea. Koira oli yksi ainoista asioista, joka osasi viedä miehen ajatukset pois äidistään, sekä uudesta talostaan joka kipeästi tarvitsisi remonttia, ja juuri nyt se teki tehtävänsä siinä lähes erinomaisesti. "Tule", Wallingford mumisi hiljaiseen äänensävyyn, hipaisten varovaisesti huskyn kosteaa kuonoa, lähtien samassa kävelemään kauemmas kaupalta - koiran tietenkin seuratessa nätisti perässä. Remmiä hän ei hänen kanssaan koskaan ollut käyttänyt, hän kun oli jaksanut jo Nellyn ollessa pentu, opettaa hänet hyville tavoille. Näihin muunmuassa kuului omistajansa seuraaminen, sekä kaupan ulkopuolella odottaminen. Sekä pariin otteeseen oltiin jopa todistettu, että ilman tappelua ei koira lähde muiden mukaan kaupan edustalta, joten hänet pystyi aina ilman huolia jättämään ovelle, miehen hoitaessa asiansa. Miten sen nyt sanoisi että ei kuulostaisi täysin idiootilta - koira, sekä hänen luonteensa ja asenteensa olivat täydelliset. Alahuultaan varovaisesti puraisten, lähti tummaverikkö kävelemään pitkin pieniä katuja, jotka eivät olleet laisinkaan niin täynnä asutuksia kuin suurkaupungeissa, joissa herra oli päätynyt viettämään valtaosan elämästään. Mutta eipä asiassa mitään pahaakaan ollut, rauhallisempaahan täällä vain oli, eikä tosiaan ollut ketään todistamassa, että miehestä voisi pian muuttua.. Maalainen?  
|
|
|
|
Post by nettisssx on Jan 20, 2016 21:21:14 GMT
Olivie Giandra Üsberg hymyilee aurinkoisesti mustatukkaiselle pikkupojalle, jonka tunnistaa veljenpojakseen - Olivie ei ole varma kumpi tämä kahdesta villilapsesta on, hän ei koskaan ole ollut kovinkaan hyvä yhdistämään ihmisten nimiä heidän kasvoihinsa. Tilannettahan ei helpottanut, että hänen veljensä kaksospojat muistuttavat hämmentävän paljon toisiaan. Toisaalta harmittavan vähän nainen on viettänyt veljenpoikiensa kanssa aikaa, koska sosiaalisettaidot pienten lasten kanssa eivät ole koskaan kuuluneet hänen vahvuusalueilleen. Veljensä kautta veljenpoikiin on tullut pakostikin kuitenkin synnytettyä side.
"Moikka, onkos teidän iskä kotona?" Olivie kysyy riisuen kenkänsä seinän varteen. Yleensä Giandra ei ole tottunut tunkemaan toisten koteihin lupaa kysymättä, mutta maalaiselämä on tehnyt nuoren naisen kirjoittamattomien sääntöjen kokoonpanoon kepposia. Maalaisena neito on oppinut, että elämä voi olla mielekästä ja vapaampaa - naapurille voi mennä vapaasti rupattelemaan iltapäivän vietoksi tai rivitalokaksion oven voi hyvin jättää auki yöksi. Viime vuodet ovat olleet hänen elämänsä parhaita vuosia. Ei hän enää kaupunkiin onnistuisi kotiutumaan, vaikka muutama vuosi sitten Olivie vakavasti miettikin opintojen jatkamista läheisessä yliopistokaupungissa. Ei huoletonta elämää viettävä, hanttihommia silloin tällöin tekevä naisenalku kuitenkaan kaivannut mitään uutta sisältöä elämäänsä. Ehkä kumppania voisi pikku hiljaa alkaa katselemaan, mutta silläkään asialla ei ole kiirettä. Olivie viihtyy hyvin yksin eikä avioliitto tai lapset kuulu neidon suunnitelmiin vielä kymmeneen vuoteen, vaikka aloilleen hän onkin jo asettunut.
Üsberg hiipii syvemmälle asuntoon sisään, kuikuillen samalla sivusilmällään veljensä perään. Kaksoisveli on aina ollut Olivielle paljon läheisempi kuin kukaan muu hänen elämäänsä kuuluvista ihmisistä. Ystäviä hänellä on toki aina ollut runsain mitoin - sosiaalisena ihmisenä hän on kerännyt aina ympärilleen erilaisia ihmisiä, joista osasta on pakostikin muodostunut läheisiä edes jollain tavalla. Tosin naisen luottamusta vain harva ihminen on ansainnut. Pikkutyttönä saadut haukut ja irvailut erikoisista harrastuksista - Olivie on aina rakastanut tähtien ja avaruuden tutkimista - sekä teini-ikäisenä kerätyt silmienpyörityksen ihmisten kasvettua yli suorasta mollaamisesta johtuen aktiivisesta toiminnasta niin sanottujen kettutyttöjenkerhon parissa ovat kasvattaneet iloisesta ja uteliaasta tyttösestä hieman kovakuorisen.
"Oliver, ootko sä täällä?" Olivie huhuilee, kun saapuu veljensä perheen keittiöön. Kukkien kanssa hän on tuonut mukanaan pienen kopallisen metsämansikoita, joita hän keräsi vaikka kuinka paljon eilisellä yöretkellään, kun hän ei malttanut käydä kesän kauneutta ihastellessa nukkumaan. Pilalle nuo metsän kauniin punaiset herkut vain menisivät Olivien omassa jääkaapissa, joten miksei saman tien luovuttaisi niitä rakkaalle - ja ainoalle - veljelleen.
"Oliver, mä tulin käymään!" Olivie jatkaa huhuilua tällä kertaa vähän korottaen ääntään. Hän avaa nyt vyötärölle ripustetun hupparin solmun ja pudottaa vaaterievun yhdelle keittiönpöydän tuoleista. Lämpötila sen kuin kohoaa ulkona eikä Olivie kesäihmisenä ja lämmön vannoutuneena ystävänä voi kun nauttia siitä, ettei kylmyys tule vieraaksi vielä useaan viikkoon. Tosin nainen rakastaa luontoa sen kaikissa kirjavissa muodoissa, mutta kieltämättä vaikka hän kuinka yrittääkään rakastaa tummien syysiltojen paiskomaa koleutta kotinsa kylmissä nurkissa, - lämmitys ei nimittäin toimi nimeksikään, mutta halvalla ei saa hyvää - ei hän siltikään osaa sitä täysillä rakastaa. Kesällä syntynyt on kesän rakastaja, sanoi Olivien edesmennyt isotäti aikoinaan eikä hän voi kuin myötäillä tätä vanhaa pöllövaariakin viisaampaa vanhusta.
|
|
|
|
Post by Jp on Jan 21, 2016 5:12:47 GMT
Olivie Giandra Üsberg hymyilee aurinkoisesti mustatukkaiselle pikkupojalle, jonka tunnistaa veljenpojakseen - Olivie ei ole varma kumpi tämä kahdesta villilapsesta on, hän ei koskaan ole ollut kovinkaan hyvä yhdistämään ihmisten nimiä heidän kasvoihinsa. Tilannettahan ei helpottanut, että hänen veljensä kaksospojat muistuttavat hämmentävän paljon toisiaan. Toisaalta harmittavan vähän nainen on viettänyt veljenpoikiensa kanssa aikaa, koska sosiaalisettaidot pienten lasten kanssa eivät ole koskaan kuuluneet hänen vahvuusalueilleen. Veljensä kautta veljenpoikiin on tullut pakostikin kuitenkin synnytettyä side.
"Moikka, onkos teidän iskä kotona?" Olivie kysyy riisuen kenkänsä seinän varteen. Yleensä Giandra ei ole tottunut tunkemaan toisten koteihin lupaa kysymättä, mutta maalaiselämä on tehnyt nuoren naisen kirjoittamattomien sääntöjen kokoonpanoon kepposia. Maalaisena neito on oppinut, että elämä voi olla mielekästä ja vapaampaa - naapurille voi mennä vapaasti rupattelemaan iltapäivän vietoksi tai rivitalokaksion oven voi hyvin jättää auki yöksi. Viime vuodet ovat olleet hänen elämänsä parhaita vuosia. Ei hän enää kaupunkiin onnistuisi kotiutumaan, vaikka muutama vuosi sitten Olivie vakavasti miettikin opintojen jatkamista läheisessä yliopistokaupungissa. Ei huoletonta elämää viettävä, hanttihommia silloin tällöin tekevä naisenalku kuitenkaan kaivannut mitään uutta sisältöä elämäänsä. Ehkä kumppania voisi pikku hiljaa alkaa katselemaan, mutta silläkään asialla ei ole kiirettä. Olivie viihtyy hyvin yksin eikä avioliitto tai lapset kuulu neidon suunnitelmiin vielä kymmeneen vuoteen, vaikka aloilleen hän onkin jo asettunut.
Üsberg hiipii syvemmälle asuntoon sisään, kuikuillen samalla sivusilmällään veljensä perään. Kaksoisveli on aina ollut Olivielle paljon läheisempi kuin kukaan muu hänen elämäänsä kuuluvista ihmisistä. Ystäviä hänellä on toki aina ollut runsain mitoin - sosiaalisena ihmisenä hän on kerännyt aina ympärilleen erilaisia ihmisiä, joista osasta on pakostikin muodostunut läheisiä edes jollain tavalla. Tosin naisen luottamusta vain harva ihminen on ansainnut. Pikkutyttönä saadut haukut ja irvailut erikoisista harrastuksista - Olivie on aina rakastanut tähtien ja avaruuden tutkimista - sekä teini-ikäisenä kerätyt silmienpyörityksen ihmisten kasvettua yli suorasta mollaamisesta johtuen aktiivisesta toiminnasta niin sanottujen kettutyttöjenkerhon parissa ovat kasvattaneet iloisesta ja uteliaasta tyttösestä hieman kovakuorisen.
"Oliver, ootko sä täällä?" Olivie huhuilee, kun saapuu veljensä perheen keittiöön. Kukkien kanssa hän on tuonut mukanaan pienen kopallisen metsämansikoita, joita hän keräsi vaikka kuinka paljon eilisellä yöretkellään, kun hän ei malttanut käydä kesän kauneutta ihastellessa nukkumaan. Pilalle nuo metsän kauniin punaiset herkut vain menisivät Olivien omassa jääkaapissa, joten miksei saman tien luovuttaisi niitä rakkaalle - ja ainoalle - veljelleen.
"Oliver, mä tulin käymään!" Olivie jatkaa huhuilua tällä kertaa vähän korottaen ääntään. Hän avaa nyt vyötärölle ripustetun hupparin solmun ja pudottaa vaaterievun yhdelle keittiönpöydän tuoleista. Lämpötila sen kuin kohoaa ulkona eikä Olivie kesäihmisenä ja lämmön vannoutuneena ystävänä voi kun nauttia siitä, ettei kylmyys tule vieraaksi vielä useaan viikkoon. Tosin nainen rakastaa luontoa sen kaikissa kirjavissa muodoissa, mutta kieltämättä vaikka hän kuinka yrittääkään rakastaa tummien syysiltojen paiskomaa koleutta kotinsa kylmissä nurkissa, - lämmitys ei nimittäin toimi nimeksikään, mutta halvalla ei saa hyvää - ei hän siltikään osaa sitä täysillä rakastaa. Kesällä syntynyt on kesän rakastaja, sanoi Olivien edesmennyt isotäti aikoinaan eikä hän voi kuin myötäillä tätä vanhaa pöllövaariakin viisaampaa vanhusta.
View Attachment Näiden suvus kiertää toi silleen jännästi, kun riiviöt on syntyny keväällä (huhtikuun eka ja toinen päivä, sit Olivie on kesällä veljensä kans ja sit Oliverin vaimo olis syksyllä. (teen siihen varmaa hahmon) Puuttuu vaan talvi. |
|
|
|
Post by nettisssx on Jan 24, 2016 20:56:59 GMT
Olivie Giandra Üsberg hymyilee aurinkoisesti mustatukkaiselle pikkupojalle, jonka tunnistaa veljenpojakseen - Olivie ei ole varma kumpi tämä kahdesta villilapsesta on, hän ei koskaan ole ollut kovinkaan hyvä yhdistämään ihmisten nimiä heidän kasvoihinsa. Tilannettahan ei helpottanut, että hänen veljensä kaksospojat muistuttavat hämmentävän paljon toisiaan. Toisaalta harmittavan vähän nainen on viettänyt veljenpoikiensa kanssa aikaa, koska sosiaalisettaidot pienten lasten kanssa eivät ole koskaan kuuluneet hänen vahvuusalueilleen. Veljensä kautta veljenpoikiin on tullut pakostikin kuitenkin synnytettyä side.
"Moikka, onkos teidän iskä kotona?" Olivie kysyy riisuen kenkänsä seinän varteen. Yleensä Giandra ei ole tottunut tunkemaan toisten koteihin lupaa kysymättä, mutta maalaiselämä on tehnyt nuoren naisen kirjoittamattomien sääntöjen kokoonpanoon kepposia. Maalaisena neito on oppinut, että elämä voi olla mielekästä ja vapaampaa - naapurille voi mennä vapaasti rupattelemaan iltapäivän vietoksi tai rivitalokaksion oven voi hyvin jättää auki yöksi. Viime vuodet ovat olleet hänen elämänsä parhaita vuosia. Ei hän enää kaupunkiin onnistuisi kotiutumaan, vaikka muutama vuosi sitten Olivie vakavasti miettikin opintojen jatkamista läheisessä yliopistokaupungissa. Ei huoletonta elämää viettävä, hanttihommia silloin tällöin tekevä naisenalku kuitenkaan kaivannut mitään uutta sisältöä elämäänsä. Ehkä kumppania voisi pikku hiljaa alkaa katselemaan, mutta silläkään asialla ei ole kiirettä. Olivie viihtyy hyvin yksin eikä avioliitto tai lapset kuulu neidon suunnitelmiin vielä kymmeneen vuoteen, vaikka aloilleen hän onkin jo asettunut.
Üsberg hiipii syvemmälle asuntoon sisään, kuikuillen samalla sivusilmällään veljensä perään. Kaksoisveli on aina ollut Olivielle paljon läheisempi kuin kukaan muu hänen elämäänsä kuuluvista ihmisistä. Ystäviä hänellä on toki aina ollut runsain mitoin - sosiaalisena ihmisenä hän on kerännyt aina ympärilleen erilaisia ihmisiä, joista osasta on pakostikin muodostunut läheisiä edes jollain tavalla. Tosin naisen luottamusta vain harva ihminen on ansainnut. Pikkutyttönä saadut haukut ja irvailut erikoisista harrastuksista - Olivie on aina rakastanut tähtien ja avaruuden tutkimista - sekä teini-ikäisenä kerätyt silmienpyörityksen ihmisten kasvettua yli suorasta mollaamisesta johtuen aktiivisesta toiminnasta niin sanottujen kettutyttöjenkerhon parissa ovat kasvattaneet iloisesta ja uteliaasta tyttösestä hieman kovakuorisen.
"Oliver, ootko sä täällä?" Olivie huhuilee, kun saapuu veljensä perheen keittiöön. Kukkien kanssa hän on tuonut mukanaan pienen kopallisen metsämansikoita, joita hän keräsi vaikka kuinka paljon eilisellä yöretkellään, kun hän ei malttanut käydä kesän kauneutta ihastellessa nukkumaan. Pilalle nuo metsän kauniin punaiset herkut vain menisivät Olivien omassa jääkaapissa, joten miksei saman tien luovuttaisi niitä rakkaalle - ja ainoalle - veljelleen.
"Oliver, mä tulin käymään!" Olivie jatkaa huhuilua tällä kertaa vähän korottaen ääntään. Hän avaa nyt vyötärölle ripustetun hupparin solmun ja pudottaa vaaterievun yhdelle keittiönpöydän tuoleista. Lämpötila sen kuin kohoaa ulkona eikä Olivie kesäihmisenä ja lämmön vannoutuneena ystävänä voi kun nauttia siitä, ettei kylmyys tule vieraaksi vielä useaan viikkoon. Tosin nainen rakastaa luontoa sen kaikissa kirjavissa muodoissa, mutta kieltämättä vaikka hän kuinka yrittääkään rakastaa tummien syysiltojen paiskomaa koleutta kotinsa kylmissä nurkissa, - lämmitys ei nimittäin toimi nimeksikään, mutta halvalla ei saa hyvää - ei hän siltikään osaa sitä täysillä rakastaa. Kesällä syntynyt on kesän rakastaja, sanoi Olivien edesmennyt isotäti aikoinaan eikä hän voi kuin myötäillä tätä vanhaa pöllövaariakin viisaampaa vanhusta.
Näiden suvus kiertää toi silleen jännästi, kun riiviöt on syntyny keväällä (huhtikuun eka ja toinen päivä, sit Olivie on kesällä veljensä kans ja sit Oliverin vaimo olis syksyllä. (teen siihen varmaa hahmon) Puuttuu vaan talvi. Hassuu heh  |
|
