roolipeli - ashelag's dungeon [AINA MUKAAN]

oi jeees 8))
haluatko keskustella tarkemmin yv

hei ehotelkaa natalielle jotaa 8)

damon charles falkov - jauhoi alahuulensa sisäpintaa valkoisten hampaidensa välissä, katsellessaan ohitse lipuvia, kolkkoja eristyssellejä. Jokaisessa niistä oli yksi, huonosti pedattu sänky, sekä pienehkö jakkara, johon mitä yleisimmin ihmiset päätyivät laskemaan ne pari tavaraa, jotka eristyksiin olivat saaneet raahata. Mitään muuta pienissä selleissä ei juuri ollutkaan, mutta ehkäpä niiden tarkoitus oli loppupeleissä pysyä tylsinä, tuskimpa niissä muuten mitään pahaa olisi. Jokatapauksessa, oli eristysselleistä tullut vuoden mittaan jonkin näköinen toinen koti miehelle, ja siellä vierailtiin päivä päivältä useammin - joskus sellissä vietettiin vain yksi yö, joskus siellä saatettiin pysyä jopa viikkoja. Eipä siinä juurikaan mitään pahaa ollut, oli vain harmi ettei hän silloin päässyt edes näkemään joitakin haluamiaan ihmisiä yläkerran puolelta, vaan tapaamisia sai odoittaa aina siihen päivään asti kun jälleen kerran pääsi muiden vankien luokse.

"Helvetti osaan kävellä itsekkin", Falkov murahti hiljaa, nykäistessään tuolla hetkellä käsirautoihin kiinnitettyä kättään kauemmas takanaan kulkevasta vartijasta, kohdistaen toiseen murhaavan katseen. Hän ei juurikaan pitänyt muiden kosketuksista, ja koko vankilasta löytyikin tuolla hetkellä vain yksi ainut ihminen, kenet päästettiin lähellekkään ilman tappeluita - Lucas. Kaksikko oli ollut yhdessä jo niin kauan kuin hän vain saattoi muistaa, ja ensimmäistä kertaa ihastus toiseen myönnettiin jo kauan ennen vankilaan joutumista. Oli miten oli, nyt poikaa ei oltu nähty eristyksien vuoksi ainakaan kahteen viikkoon jos hän suinkin on vain laskenut oikein, ja ensimmäinen asia mitä miehen olisi tehtävä, oli löytää toinen niin nopeasti kuin vain mahdollista. Myönnettäköön, että hän todellakin muuttui täysin eri ihmiseksi toisen lähettyvillä, eikä kyllä loppupeleissä edes hävennyt sitä laisinkaan. Olihan hän siitä kyllä useaan otteeseen vankilassa ollessaan kuullut, kuinka "heikkoa" oli antaa toisen pojan vaikuttaa itseensä niinkin paljon, mutta eipä noitakaan kommentteja ole otettu kuuleviin korviinsa - nyrkit ovat hoitaneet tuolloin puhumisen. 

Damon vetäisi alahuulensa tiukasti hammaskalustonsa väliin, katsoessaan kuinka poikaa vähintäänkin kaksi kertaa suurempi vartija aukaisi eristysselleille tarkoitetulle käytävälle vievän oven, jonka toisella puolella häntä olisikin odottamassa tapojen mukaan toinen vartija, joka saattaisi hänet hissiin. Rutiinit oli hän opetellut ulkoa jo aikoja sitten, eihän tuo suinkaan ollut hänen ensimmäinen kertansa eristyksissä - kaikki tuo pelkkien tappeluiden takia. Tuntiessaan kevyen tönäisyn hartiallaan, vilkaisi vaaleaverikkö vielä nopeasti miesvartijaa mitään sanomatta, jonka jälkeen hän jo askelsikin ulos ovesta, suoraan ulkopuolella odoittavan vartian luokse. Kyseinen mies oli ollut Falkovin kanssa tekemisissä jo usein aiemminkin, ja tämä olikin kyseinen herra, joka oli aina valmiina heittämään nuorukaisen eristyksiin. Ja jos se vain suinkin olisi hänestä kiinni, viettäisi Damon eristyssellissä luultavasti vielä seuraavankin vuoden.

Astuttuaan pienehköön, sekä hyvinkin vanhaan hissiin vartija perässään, kiinnitti vaaleaverikkö heti ensimmäisenä katseensa hissin yhdelle seinälle laitettuun, suurehkoon peiliin. Se oli selkeästikkin uusi, sen verran usein oli herra kyseisessä hississä ollut, että olisi sen aikaisemmin huomannut. Alahuultaan vieläkin jauhoen, katseli hän peilikuvaansa päästä varpaisiin. Pojan hiukset olivat pitkästä aikaa aivan puhtaat, ja tuoksuivat "ihanasti" vankilan suihkushampoolle. Päälleen hän puolestaan oli vetänyt vain valkoisen t-paidan, sekä tuon oksettavan oranssin kokovartalohaalarin, jonka hihat oltiin solmittu lantion kohdalta kiinni. Loput vaatteistaan olivat jääneet eristysselliin, tietäessään täysin hyvin saavansa uudet yläkerrasta, kunhan vain pyykkituvasta saapuisivat puhtaat vaatteet.

Pienehkö hymy levisi kuin väkisin sinisilmäisen pojan huulille, nähdessään peilin kautta kuinka takanaan oleva hissin ovi avautui kuolettavan hitaasti, ja seuraava asia minkä hän tiesikään, oli miesvartijan tiukka ote hauiksessaan, toisen lähtiessä raahaamaan nuorukaista kohti vankien tiloja. Tuossa vaiheessa hymy oli pyyhkiytynyt pois hänen huuliltaan jo aikoja sitten, mutta purenta alahuuleensa oltiin jo lopetettu. Katseensa kierteli tuon koko matkan ajan ohitse lipuvissa huoneiden ovissa, joista jokaiseen oltiin pultattu kiinni ties minkälaisia kylttejä, jotka koittivat jollakin tapaa kertoa mitä huoneissa oli - kokoustiloja vankilalla näytti riittävän.
Viimeinkin kaksikko pysähtyi pitkän käytävän päähän, jossa oli tämä jo kauan odoitettu ovi. Tie vankien puolelle, taikka vielä selvemmin, tie poikaystävänsä luokse. Hymy palautui hetkessä hänen huulilleen, miesvartijan selaillessa suurta avainnippua kaikessa rauhassa. Ken tietää montako avainta kyseisessä nipussa oli, mutta luultavasti avaimilla saisi avattua lähes minkä tahansa oven kyseisessä rakennuksessa. Falkov katseli pienesti hymyillen kuinka mies kävi rauhassa avaimia lävitse, löytäen pian etsimänsä. Pieni, harmaa avain, josta roikkui vaaleanpunainen avaimenperä. Siinä lukikin vielä jotakin, mutta siihen ei poika enää jaksanut kiinnittää huomiotaan. Pian hän olisi taas muiden seurassa, poissa eristyksistä. 

Avain upposi sujuvasti avaimenreikään, jossa sitä väännettiin jonkin verran oikealle, eikä aikaakaan kun lukosta kuului pieni naksahdus. Avaimet vartija puolestaan veti nopeasti takaisin itselleen, ottaen sitten jälleen kerran tiukan otteen nuoremman pojan hauiksesta, siirtyen oven toiselle puolelle hänen kanssaan - ja mitä tärkeintä, sulkien oven perässään. Pienesti hymyillen, taikka ehkä tarkemmin sanottuna virnistellen Falkov katseli ympärilleen, saaden takaisin vain pari halveksuvan näköistä mulkaisua parilta vastaan tulevalta vangilta. Myönnettäköön, että poika oli onnistunut pysymään väleissä vain parin ainoan vangin kanssa, ja tämäkin vain, jotta voisi hyödyntää heidän suhteitaan, hän kun itse ei omistanut ketään, kuka saisi salakuljetettua muurien sisälle muunmuassa savukkeita, joita sai tällä hetkellä vain parilta vanhemmalta mieheltä. 

"Käyttäydykkin sitten", miesvartija, McAlister murahti ärsyyntyneen kuuloisena, päästäen viimeinkin otteensa Damonin kädestä. Mitään poika ei kylläkään toiselle vastannut, päätyi vain laskemaan katseensa miehen käsissä jälleen kerran olevaan avainnippuun, josta löytyi pian käsirautojen avaimet. Alahuultaan purren, astui vartija lähemmäs nuorempaa herraa, avaten varovaisesti käsiraudat, jotka jälkeenpäin vedettiin miehen vyöhön kiinni. Vielä viimeinen mulkaisu kohdistettiin vartijaan, joka vastasi katseeseen vain napakalla läpsäisyllä pojan takaraivolle, ja sen pidemmittä puheitta mies olikin jo kadonnut samaisesta ovesta ulos, mistä oli lähtenytkin. 

Sinisiä silmiään pyöräyttäen, käänsi Damon katseensa edessään avautuviin käytäviin, hieroen samanaikaisesti juuri käsiraudoista vapautuneita ranteitaan, miettien päänsä puhki mistä voisi aloittaa nuoremman pojan etsimisen. Ruokasali voisi olla yksi helpoimmista paikoista, olihan ruokailua jäljellä vielä reilut viisitoista minuuttia - ja jos totta puhutaan, kyllä hänelle itselleenkin kävisi ruoka pitkästä aikaa, mikä vain voitti eristysselleissä tarjoiltavan muussin. Sen enempää siis ajattelemattakaan, lähti seitsemäntoistavuotias rauhallisin askelin kohti ruokalaa, keräten huomattavasti katseita matkallaan. Vihamiehet olivat mitä parhaimpia ystäviä joita vankilassa voisi saada, muutenhan tuo koko touhu kävisi aivan liian tylsäksi. Ei mennyt kauaakaan kun ruokalan ovet saavutettiin, ja ne paiskattiinkin kaksin käsin auki, sen kummemmin voimia säästelemättä. Ääntä siitä kuului, ehkä turhankin paljon, mutta olipahan herra saanut välittömästi lähes jokaisen katseen kääntymään itseensä, ja tämä vain helpoittaisi poikaystävänsä etsimistä. Voi niitä iloisia katseita ihmisten kasvoilla, heidän tajutessaan Falkovin astuneen takaisin kuvioihin. Pari askelta peremmälle ruokasaliin, ja näki hän nyt lähes jokaisen huoneessa olevan kasvot, ja niitä lähdettiinkin katsomaan kaikessa rauhassa lävitse.

- no johan tuli tekstiä

lucas jacques deveaux - istui ruokalassa, tarjotin, joka oli täynnä ruokaa edessään. Hänelle ei maistunut ruoka, ei juoma, ei mikään. Hänen ei tehnyt mieli hakata ketään hengiltä, hänen ei tehnyt mieli edes nähdä ihmisiä, saatika olla koko paikassa. Hän ei halunnut nähdä ihmisiä, ei todellakaan. Kaikki voisivat vain kadota johonkin, ja pysytellä näkymättömissä ikuisuuden. Kaikki muut, paitsi yksi ihminen. Yksi ihminen oli sellainen, joka sai Lucasin hiljaiseksi, joka sai Lucasin miettimään järkevästi, mutta samalla sai herran niin sekaisin, ettei tiennyt kuka itse edes oli. Lucas oli rakastunut, hän jumalauta sentään oli rakastunut, joka oli niin väärin. Totta puhuakseen mies ei halunnut olla rakastunut, sillä jos ei olisi rakastunut, hänen ei tarvitsisi tuntea sitä tyhjyyttä sisällään, kun Damon oli erityisselissä. Hänen ei tarvitsisi ikävöidä toista, eikä olla sekaisin siitä syystä. Hän voisi syödä normaalisti, nauttia muka-hyvästä elämästään normaalisti, ilman ikävöintiä, ja helvetillistä tarvetta halata jotakin, tai tarkemmin jotakuta. Ei peiton halailu auttanut siihen, eikä minkään muunkaan. Ainoastaan sen yhden, ja tietyn ihmisen, josta Lucas ei tiennyt juuri nyt mitään. Hän olisi mieluusti ottanut tiedon vastaan, kska tuo sinisilmä pääsisi takaisin normaalille puolelle, ja he voisivat jälleen olla söpöjä yhdessä, ja aiheuttaa oksennusreaktioita muille vangeille. Sekä kuulla ilkeitä kommentteja uusilta, ja oikeastaan vanhoiltakin vangeilta. Kaikki eivät hyväksyneet heidän rakkauttaan, joka toisinaan oli ihan ymmärrettävää. IHmisen ei tarvinnut hyväksyä kaikkea, mutta olisi hyväksyttävää pitää mielipiteensä päänsä sisässä, omana tietonaan. Varsinkin, kun kyse oli parista, joista kumpikaan ei ollut ilkeyksiä heitteleville henkilöille mitään. He eivät tunteneet, saatika edes tienneet kaksikon menneisyytä. Menneisyydestä tosin ei tiennyt Lucaskaan. Tai tiesi, muttei halunnut tietää. Hän ei halunnut tietää niitä kertoja, joina he olivat suunnitelleet murhia. Tai sitä yhtä, ja tiettyä kertaa, joina he menivät ja toteuttivat murhan - yhdessä.

Lucas tiesi tarkalleen olevansa sekaisin päästään, oikeasti. Eikä se ole edes valetta. Olisi ennemminkin ihme, ellei tällä nuorella ollut edes alkavaa psykoosia. Hänellä oli sadankymmenen prosentin varmuudella jokin psykoosi, johon yksinkertaisesti ei ole hankkinut mitään hoitoa, eikä edes ole mennyt tutkimuksiin, vaan kieltäytyi niistä useampaankin otteeseen. Ensimmäiseen kertaan hänen isoveljensä kieltäytyi Lucasin puolesta, tämän ollessa vain 12-vuotias, tutkimuksista, jotka olisivat saattaneet aiheuttaneet helvetillisten kulujuen lisäksi joitakin ongelmatilanteita hermostossa. Toiseen kertaan mies passitettiin testeihin tämän jäädessä kiinni henkirikoksesta - eli kahdeksan kuukautta sitten. Kahdeksan pitkää kuukautta sitten, joista ehti viettää kaksi ensimmäistä viikkoa vapaudessa ennen ehdottomaan tuomitsemista. Hänen mielestään se oli erittäin väärin, sillä tiesi paljon enkirikoksesta kiinni jääneitä, jotka ovat saaneet ehdollisen. Ja millä helvetin periaatteella? Sitä ei monikaan tiedä. No, vuosia oli istuttavana - ja niin oli Damonillakin, joten heillä olisi pitkä tulevaisuus yhdessä - vaikkakin vankilassa. Vähät kuitenkaan siitä, jos saivat vain olla samaisessa vankilassa loppuun saakka, niin kaikki oli hyvin.

Deveauxin nuorimmainen kuuli, kuinka joku paiskasi ovet voimalla auki, ja siinä samassa kaikkien muiden päät kääntyivät oven suuntaan. Hän kuitenkin oli selkä ovea päin, eikä jaksanut rasittaa lihaksiaan katsoakseen kuka oli kyseessä. Luultavasti oku kusipää, joka vai halusi huomiota - ja saikin sitä ainakin supinasta päätellen, joka ruokalassa alkoi. Mahtoi olla ylpeä kun sai luultavasti saamansa huomion, kuka sitten ruokalaan saapuikaan.

lucas jacques deveaux - nosti haarukan vasempaan käteensä, pyöritellen sitä hetken etu -, ja keskisormensa välillä. Hän oli tylsistynyt kaiken sen ahdistuksen ja muiden negatiivisten tunteiden lisäksi, eikä nauttinut olostaan yhtään enempää, kuin kaksikymmentä sekunttia sittenkään. Kaikki oli vain yksinkertaisesti huonosti. Hän ei edes halunnut yrittää hymyillä, ja esittää kaiken olevan kunnossa, ei vain halunnut. Oli turhaa edes yrittää esittää, kun todellisuudessa kaikki oli päin vittua. Ihan oikeasti. Hän ei edes valehdellut. Hän ei vain osannut elää enää ilman henkistä, että fyysistä tukea vierellään. Damonin joutuessa vankilaan oli se hänen kaksikymppinen veljensä, mutta nyt vankilassa se oli Damon. Damon oli se, johon tän turvautui, ja jonka seurassa hän uskalsi näyttää kaikki tunteensa. Ei pelännyt itkeä, ei nauraa, ei kertoa ahdistuksesta, tai mistään muustakaan. Puhuminen toisen kanssa tuntui sujuvalta, sekä normaalilta. Ja normaalilta sen pitikin tuntua. Oli ainakin jotakin normaalia kaiken sen sekasorron keskellä.

Deveaux vannoi kuulevansa nimensä, ja oli myös aika varma sen lausujasta. Niinpä vihreäsilmäinen käänsi vihdoin katseensa ovien suuntaan - ja oikeassa oli. Hän oli niin oikeassa, niin helvetin oikeassa, että pelkästään se sai hänen huulilleen nousemaan pienen hymyn. Jotenkin ne kaikki negatiiviset tunteet vain katosivat hänen kropastaan, muttei positiiviset niitä täyttänyt, vaan tyhjä fiilis, joka oli myös samalla erittäin positiivinen. Mieluummin tyhjä, kuin ahdistunut fiilis. Sanomatta yhtään sanaa, brunette kietoi kätensä päätä pidemmän ympärille, kiitos pituusgeenit sadalleseitsemällekymmenelleviidelle sentille, kiitos oikein paljon. Hän oli niin paljon kaikkia lyhyempi, mutta samalla se oli oikein hyvä juttu. Hän nimittäin pystyi painamaan poskensa Damonin rintaa vasten, antaen käsiensä valua toisen alaselälle. ''Sä pääsit pois'', mies mutisi toisen rintakehää vasten, eikä suunnitelmissa ollut irtaantua moneen minuuttiin. Siinä oli hyvä olla, todella kyvä. Erittäin hyvä.

lucas jacques deveaux - antoi sormiensa takertua toisen paitaan ja ainut asia, mitä hän sille typerälle vankila-asulle tehdä, oli heittää menemään. Hän halusi heittää vankila-asun niin kauas, kuin mahdollista, tai ehkä polttaa sen. Hän vihasi sitä. Vihasi, todella paljon. Hän ei voinut käsittää, kuinka viha jotakin vaatetusta kohtaan saattoi olla niin suuri, mutta näköjään vankilamaailmassa kaikki oli mahdollista. Aivan kaikki. Tietty viha, jota hän tunsi vaatteita kohtaan ei ollut ainut syy sille, miksi Lucas halusi heittää pidemmän vaatteet menemään, mutta se toinen syy ei ollut sovelias. Ei missään nimessä. Se syy ei soveltunut vankilaan, sitä ei vain voinut toteuttaa vankilassa. Yksityisyyttä ei ollut, eikä Lucas nauttinut siitä, kuinka ihmiset onnistuivat aina kerääntymään kaksikon ympärille, kun heillä oli jotakin suunnitelmia, muutakin kuin suudelmia. Silloin ihmisten katseet häiritsivät erittäin paljon. Oli erittäin häiritsevää tuntea silmät selässään, kun oli kietoutuneena poikaystäväänsä, kun suudelmia vaihdettiin, ja jotain muuta haluttaisi tehdä, jotta saisi edes hetkeksi ajatukset johonkin muualle, kuin helvetilliseen vankila-arkeen. Tietenkään hän ei voinut syyttää ketään muuta, kuin itseään siitä, että vankilaan joutui. Hän oli itse syypää siihen. Ei kukaan käskenyt häntä ja Damonia toteuttamaan suunnitelmaa murhasta, eikä kukaan käskenyt Lucasia toteuttamaan vielä yhtä murhaa sen jälkeen, kun tämän poikaystävä oli joutunut vankilaan.

Kuullessaan toisen suusta kantautuvat sanat ikävöinnistä, nousi tyytyväinen hymy miehen huulille. Niitä sanoja hän oli kaivannut yhdessä Damonin suusta kantautuvat rakkaudenosoituksen kera. Se oli helvetin suloista, ja ne muutamat sanat saivat hänet hymyilemään, kuin hullu. Tai hullu hän ehkä olikin, muttei se menoa haitannut. Ja ennen, kuin mies ehti sanomaan takaisin sanaakaan, tunsi hän kauan odottamansa huulet omillaan. Siinä vaiheessa edes vartijan koputus olkapäällä ei saanut häntä irtaantumaan pidemmästä. Hän ei halunnut. Hän ei halunnut irroittaa huuliaan toisen omista, eikä käsiään pidemmän paidasta, ei vain halunnut. Tosin jos he eivät pian irtaantuisi, saisivat viettää taas aikaa erillään, ja sitäkään hän ei halunnut. ''Deveaux, Falkov, aika irtaantua sitten'', miesääni kertoi, ja samalla sekunnilla Lucasin keskisormi nousi pystyyn, ja osoitti äänen suuntaan. Entä jos hän ei halua irtaantua, mitä sitten? Tungetaanko hänet eristykseen, syynä julkinen rakkaudenosoitus? Kenties vartijan vastustaminen? Ihan sama.

taino jätän väliin, kun tämä on jo alkanut