roolipeli - apocalypse [AINA MUKAAN]

// :DD kyllä luultavasti

Cherise Lynn Petrova - 24 - nainen - hetero - pistooli äänenvaimentimella, machete ja puukko - blossom

Cherise on ollut koko ikänsä kovapäinen ja itsevarma persoona. Mutta zombie epidemian hiljattain mutta nopeasti puhjettua hänen rauhaa rakastava luonteensa kuihtui pois, ja nykypäivänä joka on tauotonta kamppailua elämästä, hän ajattelee loppupeleissä vain omaa etuaan. Muutama vuosi takaperin epidemian puhjetessa kukkaan hänen läheisensä menehtyivät yksi toisensa perään. Ainoa ketä hän jäi todella kaipaamaan oli häntä viisi vuotta nuorempi pikkusiskonsa. Kuten tavallista, isosiskon roolissa hän koki olevansa vahvempi ja viisaampi ja siksi vastuussa. Seikka, joka sai raivon nousemaan entistä enemmän pintaan oli se, ettei sisko edes tullut syödyksi vaan hän sai luodista. Luodista, jonka ansaitsemiseksi hän ei ollut tehnyt mitään.
Bulgaarialaisjuurinen nainen ei puhu mielellään menneisyydestään missään muodossa, eikä pienin syy ole se ettei kukaan ole tullut hänelle niin läheiseksi että Cherise olisi kokenut halua jakaa elämänkertaansa. 

Attachment Deleted

Sirius päätti kutsua koiran luokseen hiljaa viheltämällä, mutta huomasi Busterin silmissä näkyvän taistelutahdon sekä itsepäisyyden, jonka takia koira jätti käskyn huomioimatta. Kumpa poikien isosisko Sally olisi täällä, hän osasi saada sekarotuisen piskin tottelemaan silloinkin, kun tuon suojeluvietti oli herännyt henkiin ja käskyt kaikuivat kuuroille korville. Koira oli todellakin valmiina riskeeraamaan henkensä heidän vuokseen ja ei ollut perääntymistuulella edes miehen tulemisen ja tuon aseistuksen vilkaisun jälkeen. Rottweilerin geenien takia koira ei kavahtanut edes kipua tai teräaseita tuliaseista puhumattakaan joita se oli nähnyt työssään poliisikoirana. Se oli valmiina puolustamaan poikia viimeiseen hengenvetoonsa saakka. "Jos tarvitset koiraa siitä vaan... olemme henkemme velkaa tämän jälkeen...", Sirius päätti todeta varmistettuaan, että Rigel ehtisi leikatun zombien käden luota turvaan, jos peto tulisi toisen käden avulla lävitse. Toisenhan pojan veli oli kiitettävästi leikannut irti, joten muutama japanilaisten aseiden käytöstä saatu oppitunti poikien tädin luona ei ollut mennyt kertaakaan hukkaan, vaikka järjestelyt oltiin salassa tehtykin. Rigel tosiaan hallitsi miekan käytön niin hyvin, että tuo saattoi puolustaa itseään sillä hetken ajan. Siriushan ei ollut koskaan itse todistanut veljensä tappaneen kulkijan, vaikka poikien joskus aikaisemmin linnoittamassa eläinkaupassa olikin ollut muutama ruumiita.

Rigel Alec Neko tuijotti lähes hämmästyneenä miehen työskentelyä. Hän ei olisi pystynyt ikinä tappamaan noin montaa kävelijää noin lyhyessä ajassa. Lumoutuneena miehen toiminnasta Rigel ei ehtinyt kiinnittää huomiota veljeensä Siriukseen, joka oli tyytynyt hyökkäämään jousella ja nuolilla kulkijoiden kimppuun. Poika oli halunnut vain mennä auttamaan miestä, mutta oli samalla tullut pikemminkin vain seuraksi. Tuo vain pisti hirviöiden kalloja palasiksi kuin niistä ei olisi miehelle mitään vastusta ja kuin tuo kaikki olisi arkipäivää ilman sen suurempia numeroita. Kuin tuo tappaisi kulkijoita ammatikseen. Siihen Rigel haluaisi pyrkiä, yhtä hyväksi kuin Javier kulkijoiden tappamisessa, vaikka se veisi puoli elämää ja palauttaisi Rigelin näkönsä kanssa alkupisteeseen, poikahan oli syntynyt sokeana ja opetellut tämän takia molemmat kirjaimet.
"Nyt, kun raivasit oven kulkijoista, voisimme hakea jotain syötävää ja harkita sen oven paikkaamista ennen kuin menetämme koko oven.. minulla ja veljelläni on muuten nälkä ja meillä on jopa suunnitelma nimeltä roskisdyykkaus. Toinen idea olisi ollut "haetaan pizzat kaikille", mutta ei ole paikkaa mistä hakea ilman, että teemme suunitelmamme kaivaa roskiksia", Rigel totesi jo lähes innoissaan ideastaan koiran pöljästä ilmeestä välittämättä. Buster ei ilmeisesti älynnyt tilanteessa olevan mitään riemun aihetta, vaikka he olivat juuri kukistaneet kuolettavan uhan.

Cherise Lynn Petrova istuskeli lattialla nojaten rapistuneen vaatekaupan seinään. Katse harhaili tekemistä vailla olevista sormista rimpsahtaneisiin maihinnousukenkiin, ja kengistä matalanoloisessa katossa aika-ajoin välkkyvään kattolamppuun. Se oli katon ainoita lamppuja, joissa oli edes välkehtimisen verran virtaa. Muuten kerroksen valaistus oli hämärä, kiitos roinalla ja laudoilla peitettyjen ikkunoiden. Tarkemmin, ei sisutuskaan mikään sangen viehättävä ollut. Vaaterekkejä oli väistämättä vieläkin pitkin poikin tilaa, vaikka niitä oltiinkin yritetty kovasti sysätä sivuun. Lattialle kukin oli yrittänyt luoda itselleen mahdollisimman hyvät makuupuitteet, mitään sänkyjähän kenellekkään ei ollut tarjolla. Itse hän oli jäänyt liikkeen toiseen kerrokseen. Jokin motelli olisi varmasti ollut viihtyisämpi asutuspaikka, vaan näillä näkymin ei ollut varaa valita suojapaikkaa sen mukavuuden perusteella, jos mitään komeroa itselleen edes sattuisi löytämään.
Cherise päästi huuliltaan pienen huokaisun, ja silmäili violettia makuupussia jonka päällä hän oli yrittänyt nukkua. Nimenomaan yrittänyt, ja siitäkin oli seurannut vain lihasten jomotusta ja selkäkipuja. Pikkuhiljaa siihen alkoi tottua, mutta helppoa se ei ollut. Eikä tilannetta auttanut lainkaan se, että ajatukset harhailivat jatkuvasti vuosien takaisiin mukavuuksiin, kuten pehmeään sänkyyn ja kunnon ruokaan. Kotiin. Vaaleaverikkö päätti laskea hetkeksi silmäluomensa alas. Oli hiljaista, joten ehkä hän voisi luoda itselleen pienen lepohetken. Seinään ei ollut mukava nojata, mutta Cherise yritti unohtaa asian. Silmät suljettuaan hän saattoi hetkeksi rauhoittua ja mitätöidä mielessään ulkona olevat kuolleet ja kävelevät kuolleet, ja raajarikot. Kauniin melodian, hiljaisuuden rikkoi yllättäen vaimea riitasointu joka tuli alhaalta. Cherise saattoi erottaa jonkin sortin metelöintiä ja hän tympääntyneenä avasi tummentuneet silmänsä. Nuori Petrova puri huultaan miettien olisiko alas meneminen vaivan arvoista, mutta nykyisin metelöinnin äänet eivät olleet itsestäänselvyys joten tilanne oli paras tarkistaa. Hän nappasi oitis pistoolin käteensä ja lähti kiiruhtamaan alas (oletan että ne on alhaalla xd). Uloskäynnin luona häntä odotti Javier, joka veti parhaillaan veistä yhden luonnottoman otuksen otsasta. Sen jälkeen tilanne näytti rauhoittuvan. Mies ohjasti ryhmän nuorimmat pojat takaisin sisälle. Cherise nuolaisi huuliaan kevyesti, ja pieni ärsyyntyneisyys kihosi pintaan ihan vain väsymyksen ja veriroiskeiden vuoksi.


Attachment Deleted

/Mä nyt vetäsen nää mun tyyppien roolit yhteen ja erotan ne omikseen jossain kohtaa

Isabella Marie Raven x Trevor Benjamin Raven

Trevor nousi hiukan roskiksen takaa nähdäkseen, oliko lähettyvillä kulkijoita. Hän käänsi katseensa siskoonsa, joka oli kyykyssä hänen takanaan. "Luulen, että ne ei seuraa meitä tänne", hän sanoi samalla, kun Isabellan silmät kapenivat. "Tai sitten ne ovat niin hitaita, etteivät ole vielä kerennyt tänne ja kun menemme takaisin tuolle kadulle, ne hyökkäävät meidän kimppuumme", nainen sanoi vihaisena. Hänen veljensä nyrpisti nenäänsä, kuinka hän olisi tajunnut, että se viemärin luukku, josta he tulevat johtaa paikkaan täynnä kulkijoita. Mies vain nappasi siskonsa kädestä ja nosti tuon ylös. "Mä sanoin jo anteeksi. Mennään jo", mies sanoi isosiskolleen ja veti tämän mukaansa. Tuo vaaleahiuksinen nainen  vetäisi kätensä pois otteesta, mutta jatkoi kävelemistä. Se ei auttanut mitään, että he olisivat jääneet roskiksen taakse. 
Sisarukset kävelivät hitaasti mutta varmasti eteenpäin. He katselivat ympäriinsä, rapistuneita taloja ja tapettuja kävelijöitä ja ihmisiä. Oli vaikea sanoa, oliko tässä paikassa enää edes mitään elämää. "Missä luulet, että olemme?" Isabella kysyi ja vetäisi ovesta, mutta se ei auennut. Mikään ovi ei tuntunut aukeavan. Trevor katsoi ympäriinsä ja huokaisi syvään. "Luulisin, että New Yorkin laitimilla", hän sanoi, jonka jälkeen sisarukset katsoivat toisiinsa, he tiesivät, että se ei välttämättä ollut hyvä idea. Täällä joskus oli paljon ihmisiä, joten nyt oli varmasti paljon eläviäkuolleita. Isabella käänsi hiukan katsettaan ja näki, kuinka heidän suuntaan oli tulossa toivomattomia vieraita. Nainen nappasi pikkuveljensä ranteesta ja kuiskasi: "Tule, nyt mennään."
Isabella ja Trevor ajautuivat pienelle kujalle, jonkä päässä oli ovi. "Tuonne!", Isabella kuiskasi ja hyppi tapettujen kulkijoiden yli veljensä visusti perässä. Nainen oli avaamassa ovea, mutta Trevor pysäytti hänet. "Mitä jos siellä on kulkijoita?" hän kysyi. Miekkosta ei yhtään kiinnostanut kohdata lisää noita kavereita. "Näetkö nuo kuolleet? Mitä luultavammin siellä on ihmisiä", Isabella kuiskasi veljelleen. "Tai sitten ne ovat jo lähteneet tai muuttautuneet samallaisiksi kuin nuo!" mies taisteli vastaan. He molemmat katsoivat toisiaan kiihtyneinä. He eivät oikein päässeet puusta pitemmälle tässä asiassa. "Koputa", Trevor viimein sanoi, joka aiheutti hänen siskonsa pyöräyttämään silmiään. "Koputa? Oikeesti? Siitähän ne kulkijat innostuisivat, katsotaan tuosta reijästä ovesta!" Hän kuiskasi veljelleen ja mielessään jo suunnitteli, kuinka syöttäisi tuon eläville kuolleille. Trevor katsoi reikää, joka oli ovessa ja räpäytti pariin otteeseen. Hän ei ollut heti huomannut sitä. Viimeinkin sisarukset lopettivat tappelunsa ja yrittivät katsoa, mitä oven toisella puolella olisi.

/kyllä juu